Smokin’ Aces

En halua pitää teitä jännityksessä, joten totean heti kärkeen, että Smokin’ Aces on huono elokuva. Se ei ole edes samalla tavalla hauskasti huono kuin viime viikolla nähty Ghost Rider – aaveajaja. Ohjaaja-käsikirjoittaja Joe Carnahan on vain tehnyt kehnon leffan.

Juoni on tämä: pennitaikuri Buddy ”Aces” Israel on kusettanut mafiaa ja päättänyt myydä tietonsa FBI:lle. Niinpä rosmopomo lupaa hänen sydämestään mojovan miljoonan dollarin palkkion.

Moinen summa vetää puoleensa ammattitappajia kuin veriletut alligaattoreita. On pimpsalooraa tarjoava neitikaksikko, kolme hassunhauskaa uusnatsia, siekailematon kiduttaja-latino, pari takuumiestä, valeasujen ammattilainen ja mystinen ruotsalainen. Fedseille tulee kiirus, jos he meinaavat saada miehen hengissä ulos hotellista, johon hän on viinan ja valkoisten viivojen voimalla linnoittautunut.

Täysi-ikäisille idiooteille tarkoitetussa elokuvassa veri lentää, tissit heiluvat ja dialogi vilisee mutsinnussijoita. Hetken aikaa tuntuu, että Carnahan voisi saada sympatiat tyyppien puolelle, mutta rivoustulvaa syvemmälle hahmoihin ei päästä. Elokuvaan on buukattu hirveä liuta näyttelijöitä, joista yhdelläkään ei ole mitään väliä. Ben Affleckille on kieltämättä liimattu hassut viikset.

Smokin’ Acesia on verrattu Tarantinon töihin, mikä on hermostuttanut ohjaajan. Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että vertaus on epäreilu: Quentin on sentään vaivautunut kirjoittamaan henkilöhahmoja, joissa on lihaa luiden päällä. Carnahanin näkemys jännittävästä elokuvanteosta tuntuu olevan se, kun mitäänsanomattoman tylsän kohtauksen taustalla soitetaan Clint Mansellin hyperaktiivista soundtrackia.

Masentavan huonon elokuvan huippukohta nähdään loppupuolen räiskintäkohtauksessa, kun palava mies juoksee hidastettuna. Siinä ei ole mitään tolkkua, mutta eipä ole Smokin’ Acesissakaan.