Transformers

Transformersit, nuo jättiläismäiset muotoaan muuttavat robotit ovat täällä. Alkujaan lelumainokseksi kehitetty animaatiosarja synnytti sarjakuvan, piirroselokuvan ja loputtoman jatkumon toinen toistaan haaleampia tv-sarjoja. Nyt valkokankaille on saatu 2,5-tuntinen rymistely, jonka pääosassa fotorealistiset robotit pistävät toisiaan turpaan. On siellä välissä vähäsen elokuvaakin.

Mainitsin mainostaustan, koska Transformers on loistava esimerkki siitä, kuinka kylmimpäänkin kapitalismiin syntyy sielu. Koska tarkoituksena oli ensisijaisesti myydä leluja, laatu jäi sarjakuva- ja tv-sovituksissa kakkoseksi.

Mutta lapset, jotka ihastuivat robotteihin, tekivät niistä omiaan. He välittivät siitä, miten aralle Bumblebeelle käy scrapletsien kynsissä, kaappaako kylmän laskelmoiva Shockwave vallan ja kuinka pitkään ahdasmielinen Grimlock johtaa Autoboteja. Yritän kai kautta rantain kertoa, että olin yksi noista lapsista.

Niinpä tämä elokuva on pulmallinen arvosteltava. Kun oikeat kriitikot pohtivat, mitä sanoa Kaurismäestä, Lynchistä tai Vigosta, minä mietin, onko pyhäinhäväistys muuttaa Bumblebee Kuplavolkkarista Camaroksi. Tiettyä viehättävää symmetriaa on siinä, että alun perin lelujen myymiseen kehitelty sarja on synnyttänyt nyt elokuvan, jolla myydään General Motorsin autoja. Tavallaan se on kyllä pöhköä, koska Transformers-elokuva on ohjaajan omien sanojen mukaan suunnattu 9-15-vuotiaille.

Parempia autojen ostajakandidaatteja olisivat alkuperäisten lelujen ystävät, joita tosin palvellaan heittämällä soppaan pari viittausta menneisiin aikoihin. Fraasi ”more than meets the eye” ja kovasti vanhan Bumblebeen näköinen Kupla nyt ainakin jäivät mieleen. Ehkä ajatuksena on, että koko perhe käy yhdessä teatterissa ja kotimatkalla juniori saa leluksi auton ja isi hankkii auton leluksi.

Varsin ilmeisistä syistä johtuen elokuvan pääosissa on tuntemattomia näyttelijöitä, joista Sam Witwickyä esittävä Shia LeBeouf on itse asiassa ihan hauska veijari. Hänen vastanäyttelijänsä, Mikaelaa näyttelevän Megan Foxin rooli edustaa hyvin modernin toimintaelokuvan naiskuvaa: nätti tyttö, saa puhua vähän ja ampua myös. Sivuosan esittäjistä esiin nousee John Turturro, joka tuntuisi nauttivan olostaan. Mutta eihän kukaan mene katsomaan tätä elokuvaa ihmisten takia.

Siispä: robotit. Aijai, kun ne näyttävätkin hienoilta ja muuntautumisestakin kuuluu samankaltainen ääni kuin aikanaan piirrossarjassa. Harmi vain, että rekaksi muuttuvaa pääjehua Optimus Primeä ja nuorukaisia suojelevaa Bumblebeetä lukuun ottamatta jättirobotit eivät juuri erotu toisistaan. Niiden ainoaksi tehtäväksi jää toimia isoina pyssyinä. Missä ovat Autobotien yksilölliset luonteenpiirteet, missä konfliktit, missä draama?

Hetkinen – taisin juuri vaatia, että robottien tähdittämässä kesäleffassa pitäisi olla draamaa. Toisaalta: miksei? Onnistuivathan tv-animaatio ja sarjakuvakin siinä jo lähes 20 vuotta sitten. Elokuvalla on kyllä olevinaan teemakin, ”Ei uhrausta, ei voittoa”. Käytännössä se näkyy niin, että nimettömiä statisteja pannaan hengiltä ja Yhdysvaltain asevoimat on hyvä lafka.

Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin vain Michael Bayn ohjaama toimintaelokuva, jossa nyt vain sattuu olemaan jättiläisrobotteja. Ohjaajan tunnusmerkit ovat kaikkialla: hidastukset, räjähtävät autot, biisisilpusta koottu soundtrack. Keskittymishäiriöstä kärsivä editointi on yhtä raivostuttavaa kuin aina. Mitä ideaa on pistää isolla vaivalla Industrial Light and Magicin nörtit rakentamaan hienot 3d-mallit muotoa vaihtavista jättiroboteista, jos siitä ei saa mitään selvää, koska kamera vispaa eestaas ja kuvat vaihtuvat kerran sekunnissa? Lisäksi ei voi olla ajattelematta, että mikäli leffan tuottajana toiminut Steven Spielberg olisi istunut myös ohjaajan pallille, lopputulos olisi ollut teknisesti parempi.

Elokuvaa voi suositella kahdelle ihmisryhmälle: Transformers-faneille ja Michael Bayn ystäville. Molemmat saavat McDonaldsin tarkkuudella standardisoidun annoksen, jossa ei ole yllätyksiä mutta ei irtosormiakaan. Jälkiruokaa on tosin turha anella. Sitä varten tulee sitten jatko-osa.