Viikset

30.01.2006 00:00 | Muropaketin toimitus

Emmanuel Carréren omaan kirjaan perustuvassa esikoisohjauksessa on hyvin yksinkertainen lähtökohta: Mies, jolla on aina ollut viikset, ajaa naamakarvoituksensa hetken mielenjohteesta. Kukaan ei huomaa.

Idea on selkeä, hauska – ja hyvin, hyvin pelottava. Siitä kasvaa vahva pikkuelokuva, sellainen, joka ei muuta maailmaa, mutta jota muistelee anekdootin omaisesti vielä pitkään. Viikset on kuin Mulholland Driven prameilemattomampi, yksinkertaisempi ja nöyrempi veli, jolla on kuitenkin samanlainen nyrjähtäneen todellisuuden charmi.

Carrérella on varma ote materiaaliinsa, ja hän puristaa erityisesti paljashuuliseksi heittäytyvästä Vincent Lindonista ja tämän vaimoa näyttelevästä Emmanuelle Devosista hienot roolityöt. Pariskunnan uskottava dynamiikka on elokuvan ankkuri, kun maailma heittäytyy surrealistiseksi. Avainasemaan nousee kuitenkin Philip Glassin aavemaisen uhkaavaa musiikki, jonka tahdissa jokapäiväinen toiminta menettää rutiinin tunteen.

Viiksien yksinkertaisesta lähtökohdasta puristetaan kaikki irti, mutta on epäselvää mitä turpajouhet oikeasti merkitsevät. Aluksi epäselvyys on ärsyttävän kihelmöivää kuin Lynchillä. Tunne ei kuitenkaan kestä, sillä lopulta elokuva on temaattisesti aika tyhjä. Katsojalle annetaan harvoja tartuntapintoja, joihin viiksiä liimata. Useiden herkullisen ristiriitaisten tulkintojen sijaan käteen jää mielenkiintoinen filosofinen kehys, johon jokainen voi ripustaa kaikenkarvaiset tulkintansa.

Teksti: Jaakko Stenros / Nöjesguiden

Viikset (La Moustache)
Ranska 2005. Ohjaus ja käsikirjoitus Emmanuel Carrére, käsikirjoitus Carrere ja Jerome Beaujour Carreren samannimisestä romaanista, pääosissa Vincent Lindon ja Emmanuelle Devos. 86 min, K11.