Elokuva-arvostelu: 99 frangia
On synkkä ja myrskyinen yö. Ruudun täyttää kaleidoskooppi, joka vaihtuu paratiisisaareksi, joka vaihtuu sateen pieksämäksi mainostauluksi, jonka mainoslause kuuluu ”uljas uusi maailma”. Samalla tavalla elokuvan sävy vaihtuu salamannopeasti sekavasta ihanaksi ja sitten jo inhottavaksi. Varmaan jo ymmärrättekin, että 99 frangia on satiiri.
Kamera leijuu sateen läpi ja löytää pilvenpiirtäjän katolla hoipertelevan miehen. Hän on päähenkilömme, nerokas mainosmies Octave Parengo (Jean Dujardin) ja juuri nyt kaikki hänen elämässään menee päin helvettiä.
Joten Octave hyppää.
99 frangia perustuu Frédéric Beigbederin kirjaan, jota myytiin Suomessa nimellä 24,99€ ja sittemmin pokkarinimellä 8,99€. Siinä mainostoimistossa itsekin työskennellyt Beigbeder pyrki suolistamaan alan, jonka tehtävänä tuntuu olevan tarpeettoman paskan myyminen ihmisille ylihintaan.
Varmaan jo ymmärrättekin, että 99 frangia ei ole hienovarainen teos.
Elokuva on kirjalle varsin uskollinen. Ohjaaja Jan Kounen saattaa hyvinkin olla paras ranskalainen tehtävään, vaikka toisaalta olisi ollut varsin kiinnostavaa nähdä äärimmäisen vähäeleinen sovitus hektisestä romaanista.
Ainakin valkokangasversiossa on säilytetty kirjan nopea tempo, sillä reilun puolentoista tunnin aikana teatterissa ei pääse helpolla pitkästymään.
Octave Parengo on ihmisraunio ja täysi mulkvisti, jonka tapaamme ensimmäisen kerran heräämässä gomorralaisten bileiden jälkimainingeista. Parit valkoiset viivat nenään, paksusankaiset rillit päähän ja ei muuta kuin toimistolle.
Mainostoimisto ei ole kiva paikka. Tyypit ajelevat Segwayillä, huutavat alaisilleen ja pompottavat toisiaan.
Kounen kuvittaa tämän kaiken kuin kaksivuotias sormiväreillä maalaava vekara, jonka Pilttiin on ruiskautettu pikkaisen piriä. Kuvat vanuvat, leijuvat, leikkaantuvat – Kounen tekee itsekin mainoksia, eikä hän epäröi jättää yhtään ideaa käyttämättä.
Varmaan jo ymmärrättekin, että 99 frangia haluaa näyttää siistiltä.
Satiiri on vaikea laji. Onko 99 frangia vakuuttava mainosmaailman lyttäys vai kärsiikö se samasta ongelmasta kuin useimmat sotaelokuvat? Kuvattu maailma on nimittäin nopeine autoineen ja paljaine tisseineen varsin hurmaava, kuten on Dujardinin esittämä Octavekin, ja kun visuaalisuus on vielä näin ylitseampuvaa, on lopputulosta helppo ihailla.
Voi myös kysyä, että miten erinomaisen oivaltavaa sitten lopultakaan on sanoa mainosalaa läpimädäksi syöpäpesäkkeeksi.
Suurin valituksen aiheeni on kuitenkin se, että tarinaa tiivistettäessä henkilökuvaukset ovat kärsineet. Ei Beigbederin kirja mitään suurta romaanitaidetta ole an sich, mutta ainakin sen ihmiset tuntuivat jossain määrin ymmärrettäviltä.
Elokuvassa henkilöiden luonne käy sinänsä selväksi, mutta Octaven suhde heihin ei. Siksi epätoivoon vaipuvan antisankarin teot tuntuvat jossain määrin mielivaltaisilta ja kokonaisuuden teho laskee merkitsevästi.
Ihan koko ajan katsoja ei tiedä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa, mutta liekö sillä niin väliäkään? Epävarmuus istuu hyvin tähän hornankattilaan.
Jos henkilöhahmot vain kutoutuisivat tiukemmin yhteen, 99 frangia olisi hyvä elokuva. Nyt se on vain kiinnostava.
PlusMiinusNolla
+ hervoton kuvairrottelu sopii mainosmaailmaan varmaan paremmin kuin mihinkään muualle
+ Dujardin on niljakas ja sympaattinen
– kirja oli parempi: juonella ei nyt ole niin väliä, mutta henkilöissä oli huomattavasti enemmän tolkkua
99 frangia
(Ranska 2007)
K15
Ohjaus Jan Kounen
Käsikirjoitus Nicolas & Bruno, sovitus Jan Kounen, Frederic Beigbederin suopealla myötävaikutuksella
Pääosissa Jean Dujardin, Jocelyn Quivrin, Patrick Mille, Vahina Giocante, Frederic Beigbeder, Jan Kounen
Kesto 96 minuuttia
