Sacred 2: The Fallen Angel (PC)

20.11.2008 18:05 Miikka Lehtonen

Toimintaroolipeleistä ja genren kehityksestä kertoo paljonkin se, että puhumme yhä, reilut kahdeksan vuotta myöhemmin, Diablo-klooneista. Jokaisen Uuden, Suuren toimintaroolipelin lähestyessä julkaisuaan genren ystävät pidättävät kollektiivisesti hengitystään ja sitten huokaisevat pettyneinä, kun se uusin tulokas ei ollutkaan Diablo III.

Näin tapahtuu myös tällä kertaa, tosin sillä erotuksella, että Sacred II ei ole edes Diablo II. Se ei ole oikeastaan edes Sacred II, sen verran erilaiselta ja kömpelöltä se tuntuu jopa verrattuna vuosia vanhaan esi-isäänsä.

Paperilla kaikki on taas kerran niin hyvin. Enemmän! Suurempaa! Kauniimpaa! Eeppisempää! Jättikokoinen pelimaailma, joka sisältää satoja tehtäviä, tuhansia tapettavia hirviöitä ja löydettäviä aarteita. Kuusi hahmoluokkaa, realistinen vuorokausirytmi, jonka mukaan ihmiset elävät elämäänsä… niin paljon hienoa. Harmi vain, että itse peli on niin monilla tavoin ongelmallinen tapaus.

Pelattavaa riittää

Hahmonluonnin sijaan pelaaja valitsee aluksi hahmonsa luokan, joka määrittää saman tien sukupuolen, ulkonäön ja jopa pelityylin. Tarjolla on kuusi vaihtoehtoa, jotka sijoittuvat kukin omalle paikalleen melee/kaukotaistelu-akselilla. Omaksi suosikikseni nousi egyptiläis-henkinen temppelivartija, joka näyttää tylyltä, mutta kuulostaa hauskalta.

Koirapäinen soturi heittää jatkuvasti itseironista läppää pelin ja genren kliseistä, mikä sai useastikin hymyn huulille. Toisaalta jos kehitystiimi itsekin tiedostaa keskeiset ongelmat, niille naureskelun sijaan olisi kenties voinut keksiä parempia ratkaisuja.

Kerätessään pelin aikana yli 200 kokemustasoaan pelaaja voi sijoitella kykypisteitä erilaisiin taitoihin ja parantaa näin hahmonsa suorituskykyä haluamillaan osa-alueilla. Velhosta ei voi tehdä meleemestaria eikä toisinpäin, sillä kustomointi rajoittuu uusien taitojen ja kombojen osteluun, sekä ominaisuuksien boostailuun.

Tarjolla on lisäksi kaksi rinnakkaista kampanjaa, omansa hyviksille ja pahiksille. Kaksi hahmoista on oman uskontonsa ruumiillistumia, muut voivat vapaasti valita, kummalle lähtevät. Risteävä kampanja onkin pelin parasta antia, sillä vaikka se seuraa samaa polkua, se tekee sen tien eri puolilta. Hyvä pelaaja voi joutua vaikkapa suojelemaan farmareita pahisten hyökkäyksiltä, paha pelaaja taas saa tehtäväkseen tappaa samaiset farmarit. Yksinkertaista, mutta tuleepa uudelleenpeluuarvoa.

Osa tehtävistä onkin sangen mielenkiintoisia, mutta pääasiassa mennään roolipelien vakiotasolla. Mylläri on hukannut perintökaulakorunsa ja epäilee, että se on päätynyt läheisessä metsässä asuvan, hirmuisen suden vatsaan. Susi pistetään päiviltä, myllärin elämä hymyilee ja kokemuspisteitä kilisee tilille. Normitouhua, siis.

Ongelmallinen tapaus

Moisista lähtökohdista voisi ponnistaa vaikka miten korkealle, sillä samanlaisista palasista Titan’s Quest, Diablo II ja muut genren klassikotkin koostuivat. Ongelma onkin se, että vaikka Sacred II:sta löytyisi lueteltavia ominaisuuksia ja hienolta kuulostavia ideoita parin sivun arvosteluun, juuri mitään näistä ideoista ei ole viilattu priimakuntoon tai mietitty loppuun saakka.

Näin käteen jää peli, joka aiheuttaa enemmän hämmennystä ja turhautumista kuin ikimuistoisia pelihetkiä. Taistelusysteemi tuntuu ihmeellisen kömpelöltä. Puolet ajasta pelaaja pyörii ympyrää paikallaan, kun hahmo päättää hyökkäyksen sijaan kävellä huitomaan miekallaan siihen, missä vihollinen seisoi hetki sitten. Taistelu toimi paremmin ja jouhevammin jo kahdeksan vuotta vanhassa Diablo II:ssa, joten tekosyitä ei oikein viitsisi kuunnella.

Peli on myös käsittämättömän raskas. On masentavaa, että tiiviisti hahmon persposkien välissä jököttävästä kamerastaan huolimatta peli nykii, pätkii ja paukkuu joka välissä. Kovalevy huutaa punaisena ja ruudunpäivitys putoaa yksinumeroisiin lukuihin, vaikka ruudulla ei tapahdu oikeastaan mitään.

Näin raskaalla moottorilla tuntuu tragikoomiselta, että peli esimerkiksi piirtää ruohoa ja muita koristeita vain pienessä ympyrässä pelaajan ympärillä. On huvittavaa katsella, miten maasta ponnahtaa esiin uutta puskaa ja kukkasta pelaajan kävellessä.

Parempaakin löytyy

Lääke ongelmiin voisi kenties löytyä moninpelistä, joka kuulostaa paperilla erinomaiselta. Enimmillään 16 pelaajaa voi pelata netin yli joko PVE- tai PVP-säännöillä. Näistä jälkimmäinen tarkoittaa, että muiden pelaajien kanssa voi ottaa halutessaan yhteen.

Erityisten moninpelitilojen ohella pelaajat voivat vetää vaikkapa pelin pääkampanjaa läpi co-opina. Hyvältä kuulostavaa ideaa ei kuitenkaan päästy testaamaan käytännössä, sillä arvostelujakson aikana vastaan ei tullut ainuttakaan toista pelaajaa.

Sacred II ei ole surkea tai edes erityisen huono peli. Yksikään sen ongelmista ei ole fataali. Ei ole mahdoton kuvitella tilannetta, jossa joku sekoaa täysin Sacred II:een ja pelaa sitä kuumeisesti kesään saakka. Pelattavaa kyllä riittäisi moiseen rupeamaan. Oma jaksamiseni katkesi kuitenkin yleiseen tympeyteen ja joka puolelta ponnahteleviin bugeihin.

Kehitystiimille pitää nostaa hattua siitä, että päivityksiä on jo julkaistu tiheään tahtiin ja tullaan julkaisemaan jatkossakin, mutta yksikään näistä tuskin korjaa sitä perustavanlaatuista ongelmaa, että peli ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi hauska.

Koko ajan pelatessani Sacred II:ta huomasin miettiväni, miten paljon hauskemmin ja paremmin miltei kaikki oli tehty esimerkiksi Titan’s Questissa. Tästä seurasi looginen jatkokysymys: miksen mielummin pelaisi sitä maistuvampaa vaihtoehtoa? Tähän en keksinytkään enää vastausta.

Tekijä: Ascaron Entertainment
Julkaisija: Atari
Testattu: Windows Vista, Intel Core 2 Duo E6600+, Radeon HD4870, 4 Gt keskusmuistia
Saatavilla: PC
Tulossa: PlayStation 3, Xbox 360 (2009 alkuvuosi)
Laitevaatimukset: XP/Vista, Pentium 4 @ 2,6GHz, 1 Gt keskusmuistia, 128 Mt DirectX 9.0c -yhteensopiva näytönohjain
Pelaajia: 1-16 (LAN, Internet)
Pelin kotisivu: http://www.sacred2.com/en.html
Miikka Lehtonen