Wii Music (Wii)
On vaikea arvioida peliä, joka ei oikeastaan ole peli. Peleistä löytyy oikeastaan aina jokin tavoite, olkoon se sitten tarinan läpäiseminen, kavereiden voittaminen taistelupelissä tai huippupisteiden kerääminen.
WiiMusic on lähempänä jonkin sortin musiikkilelua kuin rytmipeliä. Siinä ei ole oikeastaan minkäänlaisia tavoitteita, vaan pelaajien on vain tarkoitus… pelata sitä ihan muuten vaan. Siksi sen arvioiminenkin on hankalampaa. Musiikkiohjelmaksi se on tyydyttävän hyvä, joskin hieman yksinkertainen. Pelinä Wii Musicista löytyy puutteita, jotka saavat sen tuntumaan melko keskinkertaiselta viritykseltä.
Jammaa messis
WiiMusic keskittyy Jam Modeen, jonka valikoista löytyy kolme vaihtoehtoa. Improv-pelimuodossa saa soitella sydämensä kyllyydestä vaikka yksin. Quick Jam on hyvä vaihtoehto, kun kaveriporukka ottaa mukaan ensikertalaisia. Tällöin peli valitsee sattumanvaraisesti soittimet, kappaleen ja keikkapaikan, eli nimensä mukaisesti päästään pelaamaan nopeasti ilman turhaa säätöä.
Custom Jam on kuitenkin se WiiMusicin suola. Siinä pelaajat saavat valita soitettavan kappaleen, musiikkityylin ja soittimensa itse. Etenkin yksinpelille on tärkeää tämän pelimuodon Overdub-ominaisuus, joka mahdollistaa sen, että yksikin pelaaja voi soittaa koko bändin osiot itse.
Tällöin pelaaja valitsee aluksi oman soittimensa ja soittaa kappaleen kerran läpi. Suorituksen voi tallentaa, minkä jälkeen saman kappaleen voi soittaa uudestaan toisella soittimella . Lopulta kaikki soittimet soittavat pelaajan omaa jammailua eikä tietokone enää yhtäkään. Hyvänkuuloisen sovituksen aikaansaaminen on parasta, mitä WiiMusicilla on tarjottavanaan, mutta sellaisen saavuttaminen on vaikeaa.
Vaikka jammaus-pelimuodosta löytyy yllättävän paljon syvyyttä, itse pelaaminen on silti liian yksitoikkoista. Soittimia löytyy yhteensä 60 kappaletta, mutta niitä soitetaan vain neljällä eri tavalla. Klassisen sävellyksen tyylin voi vaihtaa jazziin, mikä ei kuitenkaan vaikuta pelimekaniikkaan millään tavalla. Yksinkertaiset kontrollit pysyvät silti samana.
Kappale voi kuulostaa muunnoksen jälkeen hyvältä, mutta pelaamiseen se ei lisää mitään. Tämän lisäksi pelissä on Wii-peleille tyypillisiä ongelmia ohjauksen tarkkuuden kanssa. Peli siis saattaa rekisteröidä ylimääräisiä heilautuksia etenkin intensiivisimpien soolojen aikana.
Ongelmana on myös se, ettei pelaaja lopulta voi vaikuttaa pelin soittamiin nuotteihin, vain soittamisen rytmipuoleen. Peli ei rankaise ”väärään” aikaan soittamisesta, kuten Rock Bandin tyyliset suorituspohjaiset pelit, siihen suorastaan rohkaistaan Soittaminen ei vain läheskään aina kuulosta hyvältä, sillä ylimääräiset nuotit eivät välttämättä sovi lainkaan pelaajan soittamaan kohtaan kappaletta.
Pelaamisessa on oma viehätyksensä, mutta kappaleista ei vain saa haluamansa, saati oman kuuloisia. Rytmikikkailulla jammailu voi olla hauskaa tunnin tai jopa kaksi, mutta pidemmällä aikavälillä hupi käy vähäiseksi. Parasta on oikeastaan rumpujen soittaminen WiiFitin mukana tulevan Balance Board -laudan kanssa, sillä näin rumpujen soittaminen tuntuu niin oikealta kuin ilman hakkaaminen voi vain tuntua.
Kidutat mun korviain
Yksi pelin kompastuskivistä on musiikkivalikoima. Se sisältää kyllä ihan siedettävääkin tarjontaa Nintendon omien pelien kappaleiden, The Monkeesin sekä John Lennonin ikivihreiden muodossa. Muutoin suurin osa on kuitenkin turhanpäiväisiä pimputuksia ja Ricky Martinin kaltaisia hirvityksiä, joita harva haluaisi nähdä musiikkipeleissään. Nintendo voisi opetella tarjoamaan vähän laajempialaisesti erilaista musiikkia eikä vain niitä hirveimpiä ”klassikoita”, joiden nimet kaikki kyllä tunnistavat, mutta joista harva oikeasti pitää.
Ihan kuin vain kiusatakseen pelaajia, Nintendo on lisännyt WiiMusicin valikkoihin pari minipelimäistä kokonaisuutta, jotka toimivat hyvin pitkälti tyypillisten rytmipelien tavoin. Toinen näistä on orkesterin johtamista, jossa pelaaja säätää kappaleen tahdin Wiin ohjainta heiluttamalla ja saa lopussa pisteytyksen siitä kuinka hyvin pysyi rytmissä. Toisessa minipelissä pelaaja on osana käsikelloryhmää ja soittaa kappaleista oman osansa, taas yrittäen pysyä kappaleen rytmissä.
Pettymyksenä molemmat pelimuodot tarjoavat vain säälittävät viisi kappaletta. Miksei kaikkia kappaleita voisi pelata näissäkin pelimuodoissa? Käsittämätöntä. Etenkin kellonsoittelua olisi pelannut mielellään kauemmin moninpelinä. Tarjolla on myös kolmas visailutyylillä toteutettu mukava minipeli, joka testaa pelaajan sävelkorvaa lyhyiden ja nopeiden testien avulla.
Keskinkertaisuutta… Nintendolta?
WiiMusicia on vaikea arvioida. Toisaalta se on musiikkileluna ihan hyvä. Jos jammaamiseen jaksaa vain paneutua, voi saada aikaan ihan hauskan kuuloisia sovituksia tutuista kappaleista. Toisaalta Wiimoten heiluttelu tunnista toiseen ei ole erityisen hauskaa puuhaa. Surkean kappalevalikoiman, melko keskinkertaisten midi-soundien ja pienten kontrolliongelmien lisäksi suurin kompastuskivi on siis se, että itse pelaaminen ei vain jaksa viihdyttää. Muiden vikojen kanssa voisi vielä elää, mutta pelaaminen on vain pidemmän päälle tylsää.
Nintendolla on ollut hyvä lähtökohta WiiMusicin kohdalla eikä tässä olekaan ideatasolla mitään vikaa. Olikin aika esitellä pelimarkkinoille uudenlainen vaihtoehto Guitar Heromaisille tyypillisille rytmipeleille. Nintendon luomus ei vain suoriudu tehtävästään odotetun laadukkaasti. Perheen pienimmät saattavat viihtyä tämän parissa pitkään, saattaapa se koukuttaa vähän vanhemmankin pelaajan. Mutta mikään täysosuma Wii Music ei ole, vaan parannettavaa löytyy joka osa-alueelta.
Tekijä: Nintendo
Julkaisija: Nintendo
Testattu: Nintendo Wii
Saatavilla: Nintendo Wii
Pelaajia: 1-4
Pelin kotisivu: http://www.wiimusic.com/
Petteri Kaakinen
Lue myös
Banjo-Kazooie: Nuts & Bolts (360)
Tom Clancy’s Endwar (PS3, 360)
Tomb Raider Underworld (PC, PS2, PS3, Wii, 360)
Trauma Center: New Blood (Wii)
