Ultimate Band (Wii)

23.03.2009 15:30 Juho Anttila

Viihdeteollisuus muuttui peruuttamattomasti, kun japanilaisista musiikkipeleistä inspiraationsa saanut Guitar Hero ilmestyi vuonna 2005 ja räjäytti pankin. Lopullinen läpimurto tuli ladattavien lisäsisältöjen ja koko yhtyeen kattavien bändipelien myötä, kun musiikkibisneskin heräsi hyödyntämään uutta markkinointikanavaa.

Yksi tärkeimmistä syistä bändipelien huikeaan menestykseen piili näppärästi ideoiduissa oikeita soittimia jäljittelevissä ohjaimissa. Melkein kaksisataa euroa on kuitenkin kova hinta hyvästäkin pelistä. Tähän rakoon tähtää Ultimate Band, joka lupaa aidon teinibändikokemuksen ilman kalliita lisäohjaimia.

Kuka tahansa voi olla tähti

Heti alkuun on syytä lyödä kylmät faktat pöytään. Wiimote ei ole kitara, mikrofoni eikä oikein rumpukapulakaan. Ultimate Band häviää isommilleen kaikilla osa-alueilla. Reiluuden nimissä on kuitenkin syytä unohtaa hetkeksi erikoisohjaimet ja katsoa, riittävätkö Ultimate Bandin muut ansiot lunastamaan sille paikan budjettivaihtoehtona kalliimmille menestyspeleille.

Pelin kohderyhmä tulee selväksi jo omaa yhtyettä luotaessa. Neljän hengen kokoonpanoa saa muokata ja asustaa kiitettävän monipuolisesti ja soittomenestyksen myötä vaatekaapin sisältö laajenee entisestään. Mutta vaikka kuinka yrittää valikoida päälle nahkaa ja niittejä, oma kitarasankari näyttää silti aina vain hintelältä emorokkarilta. Nyt kosiskellaan siis teinejä.

Kun bändi on kasassa, on aika nousta lauteille. Pelin lyhyt mutta kliseinen tarina kertoo kellaribändin noususta suuren bändikilpailun voittajaksi. Kyseessä on pelkkä kulissi, jonka verukkeella pääsee soittamaan erilaisissa konserttisaleissa ja lopuksi kukistamaan ilkeät ja ylimieliset kilpailijat huisin jännässä finaalissa.

Ilmakitarasankari

Tarina on toissijaista, soittaminen on pääasia. Ultimate Band tarjoaa mahdollisuuden hypätä kenen tahansa bändin jäsenen housuihin. Oli kyse sitten kitaroinnista, bassottelusta tai rumpujen paukuttamisesta, löytyy jokaiselle roolille hieman erilainen wiimotea ja nunchukia hyödyntävä soittomalli. Jopa laulajan pesti on mahdollinen, joskin äänijänteiden venyttelemisen sijasta bändin keulahahmolla pelaaminen koostuu yleisön villitsemisestä erilaisin elein ja taputuksin.

Pelikokemuksen laatu vaihtelee valitun instrumentin mukaan. Rummuilla soittaminen on aidosti hauskaa eikä kitaran vinguttelukaan jää paljoa jälkeen, jos vain pääsee yli tutun kitaraohjaimen puuttumisesta. Bassottelu kärsii hieman epätarkkuudesta, kun sen ohjauksessa yritetään tehdä pesäeroa kitaran soittamiseen. Laulajana heiluminen sen sijaan tuntuu vain ja ainoastaan hölmöltä. Soittamisen lisäksi lisäpisteitä ansaitaan myös kosiskelemalla yleisöä erilaisilla erikoisliikkeillä.

Alkuperäisen Guitar Heron menestyksen salaisuus oli illuusio aidosta soittamisesta. Innovatiivisen ohjaimen lisäksi tärkeänä elementtinä oli pelaajan saama palaute. Missatut nuotit kuuluivat virheääninä myös taustalla soivassa kappaleessa. Jostain käsittämättömästä syystä Ultimate Bandissä näin ei käy. Musiikki soi virheettömänä riippumatta siitä, kuinka pahasti innokas rokkari säheltää. Soittamisen tunnetta ei synny, mikä on tämän kaltaisessa pelissä anteeksiantamatonta.

Kokemusta ei auta sekään, että virhelyönneistä ei sakoteta. Vaikeat paikat voikin selvittää satunnaisella ohjainten vispaamisella ankaran harjoittelun sijasta. Soittotuntuman puute pilaa erityisesti moninpelin. Parhaimmillaan neljän pelaajan yhteiskokemus tuntuu yhteissoiton sijasta vain neljältä samanaikaisesti pelattavalta rytmipeliltä.

You can kill rock’n’roll

Jos soittotuntuma onkin puutteellinen, voi kappalevalikoima silti pelastaa pelin. Valitettavasti Ultimate Band ei juuri loista tälläkään osa-alueella. Soitettavaa löytyy vain kolmenkymmenen kappaleen verran. Kaikki kappaleet ovat covereita, mikä sopiikin hyvin pelin ideaan. Laulajan sukupuoli nimittäin vaikuttaa kuultavaan versioon ja sanoitukset on siistitty teiniystävällisiksi. Kukkahattutädit voivat siis nukkua yönsä rauhassa. Itse kappalevalintoja on vaikea kommentoida, versioinnit kun ovat niin tasapaksua puuroa, ettei niitä meinaa edes erottaa toisistaan.

Graafinen ulkoasu on sentään kunnossa. Konserttipaikat ovat mielenkiintoisia ja niissä tapahtuu koko ajan kaikenlaista hauskaa. Soittaessa maisemia ei vaan juuri ehdi ihailemaan. Moninpelin aikana ruudulla tulee myös aika ahdasta, kun neljän pelaajan nuotit yritetään ahtaa samalle näytölle.

Ultimate Band yllättää osoittamalla, ettei bändipeli ilman erikoisohjaimia ole sittenkään aivan kuolleena syntynyt konsepti. Samalla se on kuitenkin pettymys. Suppea kappalevalikoima, löperöt coveroinnit ja viimeistelemättömät kontrollit pilaavat muuten lupaavan kokonaisuuden. Esiteini-ikäiset pikkurokkarit saattavat viihtyä tämän parissa aikansa, muiden kannattaa säästää suosiolla Rock Bandiin tai uusimpaan Guitar Heroon.

Tekijä: Fall Line Studios
Julkaisija: Disney Interactive Studios
Testattu: Nintendo Wii
Saatavilla: Nintendo DS, Nintendo Wii
Pelaajia: 1-4
Pelin kotisivu: http://disney.go.com/disneyinteractivestudios/ultimateband
Juho Anttila