Rakkautta & Anarkiaa 2024 alkaa – Listasimme kahdeksan huippuelokuvaa, jotka on ehdottomasti nähtävä

Rakkautta & Anarkiaa -festivaali tarjoaa tuttuun tyyliin vuoden parhaita ja kiinnostavimpia uutuuksia. Kattaukseen kuuluu 130 pitkää elokuvaa ja yli 100 lyhytelokuvaa. Festivaali järjestetään Helsingissä 19.–29. syyskuuta.

Mainion kattauksen tarjoavan Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistosta jo näkemistäni leffoista rustaisi helposti yli 40 mainion elokuvan suosittelulitanian. Nostetaan tänä vuonna kuitenkin esille itsestään selvien isompien täkyjen – kuten Francis Ford Coppolan Megalopoliksen tai Cannesin Kultaisen palmun voittaneen Sean Bakerin Anoran – sijaan taas jotain aivan muuta.

Muropaketin tyrkkylitanian teoksia yhdistää vain se, että ne ovat kaikki omalla tavallaan vähintään loistavaa tai jopa mestarillista elokuvaa.

1. I Saw the TV Glow

Liiankin tuttuun A24-tyyliin suuressa osassa maailmaa Pohjois-Amerikan ulkopuolella vaille laajempaa teatterilevitystä jäänyt I Saw the TV Glow on vuoden omalaatuisimpia jenkkileffoja. 2020-luvun Donnie Darkoksikin kutsuttu elokuva sekoittaa kauhua, scifiä, härön psykologista trilleriä ja vuosituhannen vaihteen tv-sarjojen vhs-estetiikkaa kaiken jyräävään melankoliseen nostalgiaan, joka sekä rikkoo että kasaa katsojan kerta toisensa jälkeen.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Jane Schoenbrunin henkilökohtainen teos on myös transgenderin teinin tarina itsensä löytämisestä. Leffa toimii mainiosti niin monella tasolla, että suorat viittaukset transihmisen ongelmiin menivät ohi esimerkiksi suurelta osalta cis-kriitikkoja elokuvan Sundancen maailmanensi-illan perusteella rustaamissaan kehuvissa arvioissa.

Yksinkertaisimmillaan I Saw the TV Glow on kertomus popkulttuuripakkomielteestä ja tv-sarjan sekä todellisuuden sekoittumisesta toisiinsa.

Owen (Ian Foreman & Justice Smith) tuijottaa esiteinistä aina keski-ikäiseksi asti intohimoisesti Buffy the Vampire Slayeria muistuttavaa The Pink Opaque -kauhufantasiasarjaa. Toinen fani Maddy (Brigette Lundy Paine) saa hänet epäilemään, että sarjan todellisuus on enemmän totta kuin heidän oma lähiömaailmansa.

Ovatko Owen ja Maddy itse vain hahmoja turvaa sekä surua tuova tv-ohjelmassa vai toisin päin?

Visuaalisesti omalaatuisen vakuuttava ja jumalaisella soundtrackilla varustettu I Saw the TV Glow tarjoaa joka katsomiskerralla jotain uutta. Yli puoli vuotta mielessä pyörinyt elokuva pakottaa pariinsa yhä uudelleen. Viiden katsomiskerran jälkeen en osaa vieläkään sanoa miten ihmeessä elokuva onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä maailman surullisin että lohduttavin. Tai saamaan tuntemaan itsensä yhtä aikaa omaksi kohta viisikymppiseksi itsekseen ja lukioikäiseksi täysin vailla kornia nostalgiaa.

I Saw the TV Glow on helposti vuoden parhaimpia amerikkalaiselokuvia.

2. The Outrun

Sukupolvensa lahjakkaimpiin näyttelijöihin kuuluva, vasta 30-vuotias Saoirse Ronan on hyvin todennäköisesti ensi maaliskuussa jo viidettä kertaa Oscar-ehdokkaana. Visuaalisesti näyttävän ja syvältä kouraisevan The Outrun -alkoholismitarinan lisäksi hänet nähdään tänä vuonna pääosassa myös aivan eri genreä edustavassa Steve McQueenin Blitz-elokuvassa.

The Outrunissa Ronan näyttelee käytännössä kolmea eri ihmistä. Lontoossa parikymppisenä opiskelevaa ja bilettävää Ronaa, muutamaa vuotta myöhemmin kokopäiväalkoholismiin sairastunutta Ronaa, sekä kolmekymppisenä suoraan katkolta synnyinseudulleen pohjoiseen Skotlantiin Orkneysaarille palaavaa Ronaa.

Kolmella aikatasolla unenomaisesti yhdestä toiseen liukuva draama kannattaa ehdottamasti katsoa valkokankaalta myös loistavan äänisuunnittelun takia. Orkneysaaria jatkuvasti kurittavan tuulen ja aaltojen matala bassomurina yhdistettynä Lontoon bilebiitteihin suorastaan vaatii parhaan mahdollisen äänentoiston. Maa, meri ja tuuli meuhkaavat osana sisäistä kamppailua.

Muilta osin pienimuotoinen draama liittyy harvalukuiseen onnistuneen aidosti alkoholismia kuvaavien elokuvien joukkoon. The Outrun ei saarnaa, ylistä, tuomitse tai glorifioi päihteidenkäyttöä, vaan näyttää realistisesti kuinka alkoholisti menettää kotinsa, ystävänsä ja työnsä. Toista vuosikymmentä selvinpäin olleelle Ronan tuore raittius näyttäytyy tutun hauraana. Elokuva ei kaihda esitellä myöskään juovuksissa olemisen iloja ennen kuin läträäminen lähtee lapasesta.

Amy Liptrotin suomeksi nimellä Reunalla julkaistuun muistelmateokseen perustuva The Outrun on yhtä realistinen kuin ohjaaja Nora Fingscheidtin vuoden 2019 ongelmalapsesta kertonut System Crasher. Toismaailmallisen kauniit Skotlannin maisemat sekoittuvat viikkoja kestäneen dokausreissun pätkiviin muistoihin epälineaarisen viinankäryisen kerronnan kautta.

Teknisesti täydellistä hipova The Outrun lepää silti Saoirse Ronanin upean roolisuorituksen varassa.

3. Close Your Eyes

Espanjalaismestari Victor Ericen Close Your Eyes jatkaa suoraan siitä mihin ohjaaja jäi 30 vuotta sitten. Tai oikeastaan yli 40 vuotta sitten, sillä Ericen edellinen näytelmäelokuva El sur – Etelä sai ensi-iltansa vuonna 1983.

Guillermo del Toron suurimman vaikuttajan Close Your Eyes -uutuuden alku on visuaaliselta ilmeeltään filmirakeineen kuin suoraan hänen vuoden 1973 Mehiläispesän henki -mestariteoksestaan. Muutaman minuutin kuluttua kuitenkin selviää, että kyseessä on leffa leffan sisällä. 1990-luvulla kesken jäänyt teos, jonka pääosanesittäjä on kadonnut.

Erice tekee alulla selväksi sen, että voisi ohjaajana apinoida täydellisesti omaa vanhaa tuotantoaan. Vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen 84-vuotias maestro näyttää kuitenkin hallitsevansa elokuvanteon uuden teknologian ja teknisen taituruuden avulla mestarillisesti. Erice on edelleen pitkän tauon jälkeen kiistatta Espanjan taitavimpia ohjaajia.

Kolmituntinen Close Your Eyes vie kesken jääneen The Farewell Gaze -nimisen elokuvan ohjaaja Miguel Garayn (Manolo Solo) etsimään kadonnutta näyttelijää ja ystäväänsä Julio Arenasia (José Coronado).

Jo kertaalleen liki unohtunut mysteeri liikkuu arvoituksellisesti kahdessa aikatasossa. Itse katoamista sijaan tärkeämmiksi teemoiksi nousevat muistot, muisti, elokuva ja elokuvanteko itsessään.

Pitkään itse poissa valokeilasta ollut ohjaaja haluaa sanoa lumoavan verkkaisesti etenevällä elokuvallaan, että elämä voi jatkua uuteen suuntaan ilman että on edes etäisesti sinut oman menneisyytensä kanssa. Samalla Erice korostaa oman historiansa vaikutusta uuteen alkuunsa elokuvantekijänä.

4. Kneecap

Kneecap-komediadraaman vertaukset Trainspottingiin ovat aivan ansaittuja, vaikka osittain ysäristetiikalla leikittevä erilainen biopic on myös todella vahvasti tätä päivää.

Puolifiktiivisessä leffassa iirinkielistä Kneecap-hiphop-trioa esittävät sen oikeat jäsenet. Aivan julmetun hauska ja mieltä ylentävä leffa ottaa myös kantaa ja onnistuu olemaan koskettava. Rääväsuista perseilyä riittää, mutta alla oleva elokuvan traileri ei anna kokonaisuudesta kunnon kuvaa. Leffa on todellisuudessa paljon hauskempi ja syvällisempi.

Pohjois-Irlannin levottomuuksien hitaan hiipumisen jälkeen syntyneiden Liamin ja Naoisen elämä Länsi-Belfastissa on liki pelkkää biletystä ja päihteitä. Doupinmyynnillä itsensä elättävä kaksikko päätyy perustumaan hiphop-orkesterin heitä vanhemman musiikinopettaja JJ:n kanssa, joka vakuuttuu kaksikon iirinkielisistä riimeistä.

Itse itseään esittäviä Liam Óg Ó Hannaidhia, Naoise Ó Cairealláinia ja JJ Ó Dochartaighia on hankala olla uskomatta ammattinäyttelijöiksi. Todella hauskasti ja uskottavasti roolinsa vetävät miehet löytävät metaleffan rooleihinsa myös syvempiä tasoja. Läpipoliittinen komedia esittelee hälläväliä-asenteella varustetun kolmikon, jolle musiikin tekeminen äidinkielellään, itsenäisyys ja oma identiteetti ovat äärimmäisen tärkeitä.

Komediaa vaikeampi genre lienee vain kantaa ottava komedia, jossa aiemmin bändin videoita ohjanneen Rich Peppiattin debyyttiohjaus onnistuu joka tasolla. Kneecap nakkelee kuvia yhteen samalla hypernergisellä tavalla kuin kolmikko sampleja musiikissaan ja kusee nauraen Margaret Thatcherin haudalle.

”Every story starts with language. Every nation starts with a story.” Tiocfaidh ár lá, todellakin.

5. Evil Does Not Exist

Mestarillisella Drive My Car -elokuvallaan vuonna 2021 parhaan kansainvälisen elokuvan Oscarin voittaneen Ryûsuke Hamaguchin Evil Does Not Exist on aiheeltaan aivan erilainen ja ohjaajan useita aiempia huippupitkiä teoksia huomattavasti lyhyempi elokuva. Näennäisen hitaan 106 minuutin aikana pinnan alla tapahtuu ja kytee kuitenkin koko ajan jälleen jotain valtavan voimakasta.

Japanilaisen pikkykylän monitoimimies Takumi elää tyttärensä Hanan kanssa luonnon ja sen rytmin ehdoilla. Hamaguchin ja kuvaaja Yoshio Kitagawan verkkaisen vakuuttavat otot tarkkailevat isän ja lapsen elämää sekä ympäröivän luonnon rytmiä kaikessa rauhassa. Maalaiskylän ja sen tiivin yhteisön elämä häiriintyy jättiyrityksen alkaessa puuhata alueelle puhtaan veden pilaavaa turistirysää ja luksusleirintäaluetta.

Sadunomaisen elokuvan sopusoinnussa luonnon kanssa elävä Takumi on poikkeuksellinen hahmo. Hän vaikuttaa harmonisesta olemassaolostaan huolimatta ymmärtävänsä olevansa myös vain vierailija luonnon ja sen mahdin keskellä. Mies on kaikesta kunnioituksestaan elävää kohtaa myös itse mahdollinen tuhoava voima.

Taustalla metsän pimeydessä ja ihmisen mielessä piileksii jotain pelottavaa, joka on valmis purkautumaan. Vastaan taistelevan luonnon voimassa ei ole mitään pahaa. Se vain on olemassa ja tekee tarvittavan, kuten Takumikin, jota elokuvan hämmentävä loppu vain korostaa.

Hamaguchin hellävaraisen hitaan tyylin alla velloo valtavia voimia, jotka pyyhkäisevät katsojan yli.

6. Peto

Léa Seydoux’n ja George MacKayn tähdittämä Bertrand Bonellon ohjaama omintakeisen massiivinen, mutta intiimi Peto on vuoden parhaita scifi-elokuvia. Hieman hämmentäen ennen AI-buumia käsikirjoitettu unenomainen eri aikatasoilla etenevä elokuva käsittelee fiksusti tekoälyä, mutta sukeltaa syvälle myös ajan ja eri elämien läpi kantavan yhteyden ja rakkauden voimaa.

Bonello lainaa tällä kertaa reippaasti muun muassa David Lynchilta, mutta tekee monitulkintaisesta tieteiselokuvastaan oman näköisensä mestariteoksen.

Kolmessa eri ajassa etenevässä elokuvassa Seydoux esittää Gabriellea. Hän on ensin pianisti Parisiisissa vuonna 1910. Vuonna 2014 Gabrielle on malli ja näyttelijä, joka toimii luksuskämpän talonvahtina Los Angelesissa. Vuoden 2044 tekoälymaailmassa hän käy läpi prosessia päästäkseen eroon tunteistaan.

Aikakaudet kietoutuvat toisiinsa hurmaavan hämmentävästi silkan kauneuden ja syvältä raastavan vaanivan kauhun kautta liukuen. Gabrielle kohtaa joka ajassa MacKayn esittämän Louisin. Vuodesta ja paikasta huolimatta toinen toistaan järkyttävämmät katastrofit hiipivät yhä lähemmäksi.

Peto sisältää sekä henkeäsalpaavan kauniita kohtauksia että järkyttävän ahdistavaa kuvastoa. Vasta parin katsomiskerran myötä kunnolla avautuva tieteisteos on haastava teknotrilleri, jonka vietäväksi kannattaa vain heittäytyä. Peto on yksi niistä elokuvista, jonka ensikatselun jälkeen maailma näyttää väkisinkin muuttuneelta paikalta.

Apatia ja pelko ovat rakkauden tiellä läpi aikojen. Peto käsittelee scifin ja trillerin tehokeinoin, sekä kauhun ja kauneuden avulla osittain samoja teemoja kuin I Saw the TV Glow. Rakkauden ja itsensä rakastamisen pelko johtavat elämään vailla rakkautta ajasta ja paikasta riippumattta.

Peto on haastavan komea ja monitulkintainen tieteisteos, yksi harvoista elokuvista, jonka aikana on sallittua kaivaa kännykkä esiin. Lopputekstien sijaan valkokankaalle lävähtää QR-koodi, jonka takaa löytyy krediittien lisäksi niiden väliin jemmattu lisäkohtaus.

7. Problemista

Suomessa Saturday Night Live -käsikirjoittajana paremmin HBO:n Los Espookys -ja Fantasmas -sarjoista tutun Julio Torresin Problemista-debyyttiohjaus on surrealistisen absurdia komediatykittelyä varustettuna fantasia- ja scifi-elementeillä. Torres toimii ensielokuvassaan myös käsikirjoittajana, pääosanesittäjänä ja tuottajana.

Lelusuunnittelijan urasta haaveilevaa elsalvadorilais-maahanmuuttaja Alejandroa esittävä Torres päätyy New Yorkissa taidemaailman hylkäämän kahelin Elizabethin (Tilda Swinton) assariksi. Vähemmän kuin kiitollinen duuni ja eksentrinen työnantaja ovat Alejandron ainoa mahdollisuus saada pysyä maassa. Kaksikon yhdessä puuhaama taidenäyttely keskittyy Elizabethin syväjäädytetyn kuvataiteilijamiehen muna-aiheisiin teoksiin.

Näyttelijänä Torres loistaa kaikesta vähän pihalla olevana Alejandrona. Ohjaaja-käsikirjoittajana Torres on debyytillään ns. valmista kamaa, joka ottaa rohkeita riskejä, eikä pelkää olla absurdissa hassuttelussaan edes tahallisen korni.

Problemista naurattaa toistuvasti ääneen käsitellessään esimerkiksi etuoikeutettuja, pop -ja korkeakulttuuria, kuolemaa, kapitalismia, omaehtoista taidetta, kaupallisuutta, byrokratiaa ja yritysmaailmaa. Leffassa on paljon samaa kuin Boots Rileyn Sorry to Bother You -sekoilussa, mutta helpommin samaistuttavassa muodossa.

Toisessa pääosassa aina loistavan Swintonin esittämä Elizabeth on aluksi raivostuttavin elokuvahahmo pitkään aikaan. Häneen kuitenkin kiintyy näppärän käsikirjoituksen ja Swintonin osaamisen kautta väkisinkin.

Surrealistinen fantasia ja yhteiskunnallinen satiiri on harvoin näin viihdyttävää.

8. Crossing

Vuoden 2019 parhaisiin kuuluneen And Then We Danced -elokuvan ohjaaja Levan Akinin Crossing-uutuus kertoo jälleen vähemmistötarinan, ehkä jopa vielä paremmin kuin edeltäjänsä.

Ruotsalaisohjaajalla itsellään ei ilmeisesti ole vieläkään asiaa takaisin vanhempiensa kotimaahan Georgiaan nuoresta homomiehestä kertoneen And Then We Danced -leffan jälkeen. Sieltä Crossing silti alkaa. Eläkkeellä oleva opettaja Lia etsii kadonnutta sisarentytärtään Teklaa rähjäisestä rantakylästä.

Transnaisen sijaan sieltä löytyvä Achi-nuorimies kertoo Teklan muuttaneen suvaitsevaisempaan Istanbuliin ja uskottelee jopa tietävänsä tämän osoitteen. Kaksikko lähtee yhdessä etsimään Teklaa, joka ei halua tulla löydetyksi.

Crossing on ylistys monikulttuuriselle Istanbulille, ihmis –ja tasa-arvolle sekä transyhteisön halulle auttaa ulkopuolisia, jotka eivät ehkä ymmärrä vähemmistöä. Ainakaan aluksi. Sykkivän eläväisen kaupungin hämärimmiltä kujilta ja huono-osaisten joukosta löytyy aina joku, joka ojentaa auttavan kätensä.

Paikallisen transyhteisön ja ei-ammattinäyttelijöiden avustuksella kuvattu Crossing on kuin lämmin halaus ja lohduttava teekuppi elokuvan muodossa. Konkari Mzia Arabuli ja uudet tulokkaat Lucas Kankava ja Deniz Dumanli loistavat rooleissaan. Kehut ansaitsevat myös nelijalkaiset amatöörinäyttelijät, eli Istanbulin kuuluisat katukissat.

Olosuhteiden pakosta seksityöntekijäksi päätyvästä transnaisesta kertova elokuva on aiheestaan huolimatta kaikkea muuta kuin synkkä. Nyanssirikas tarina on surullinen, mutta lohdullisen kaunis.

Lisäpisteet Crossing saa vielä parhaasta feikkilopetuksesta aikoihin. Ohjaaja Levan onnistuu huijaamaan pilaavansa pienen mestariteoksensa hollywoodmaisen epäuskottavalla siirappisella lopputulemalla. Tarjolla on realistisuudessaan jotain paljon koskettavampaa.

Esitellyistä elokuvista teatterilevitykseen tulevat syksyn aikana Crossing, Peto ja Kneecap.

R&A:n kattauksesta laajempaan teatterijakeluun pääsevät kaikki nämä elokuvat. Ylen kanavilla myöhemmin esitettävät leffat löytyvät täältä.

Kaikki R&A:n elokuvat esitysaikoineen festivaalin kotisivuilla, josta voit ostaa myös pääsylippuja.

Kuva: © Carole Bethuel / The Beast