Arvostelu Fly Me To The Moon on paljon odotettua parempi avaruuskomedia

Scarlett Johanssonin ja Channing Tatumin tähdittämää Fly Me To The Moonia on mainostettu romanttisena komediana. Feikatusta Apollo 11 -kuulennosta kertova leffa on paljon muutakin. 

Ensi-ilta: 12.07.2024
Alkuperäisnimi: Fly Me To The Moon
Ohjaus: Greg Berlanti
Käsikirjoitus: Rose Gilroy
Pääosissa: Scarlett Johansson, Channing Tatum, Anna Garcia, Nick Dillenburg, Ray Romano, Woody Harrelson
Pituus: 132 minuuttia
Ikäraja: K12

Scarlett Johanssonin ja Channing Tatumin tähdittämän Fly Me To The Moon -leffan peruspremissi on tavattoman typerä aikana jolloin ihmiset uskovat mitä umpikahjompiin salaliittoteorioihin.

Muilta osin romcomin, screwball-komedian ja jännärin sekasikiö on paljon parempi elokuva kuin mitä lähinnä parisuhdehassuttelua mainostaneet trailerit lupasivat.

Lähinnä tv-ohjaajana ja Love, Simon -leffastaan tutun ohjaaja Greg Berlantin tahallisesti historiaa ja faktoja vääristelevä elokuva toimii Johanssonin ansiosta paikoin yllättävänkin hyvin. Ensimmäisestä oikeasta Apollo 11 -kuulennosta ja feikatusta laskeutumisesta kertova leffa pilailee tunnetun tyhmällä salaliittoteorialla, jonka mukaan Stanley Kubrick kuvasi Kuun pinnalta suorana lähetetyt kohtaukset studiossa.

Leffa painottaa heti alussa olevansa mielikuvituksen tuotetta. Se korostaa useaan otteeseen totuuden olevan aina tarua ihmeellisempää.

Romanttisen- ja screwball-komedian välimaastossa tasapainoileva Fly Me To The Moon kaipaisi enemmän tummasävyistä satiiria. Katsojaa hetkittäin tyhmänä pitävä teos on kuitenkin yllättävän viihdyttävää hömppää.

Leffan katsoo mieluusti valkokankaalta – vaikka alun muutaman minuutin historiankertaus on silkkaa myötähäpeää, kuin ekaluokkalaisille suunnattu tietoisku.

Kuva: © Sony Pictures

Scarlett Johansson -show

Apple Studios aikoi alun perin julkaista elokuvan suoraan Apple TV+:ssa. Teoksen vanhahtava charmi, pukusuunnittelu, lavasteet ja värimaailma pääsevät valkokankaalta katsottuna kotisohvaa paremmin oikeuksiinsa.

Rose Gilroyn käsikirjoittama elokuva pohtii pinnallisen viihdyttävästi mitä olisi tapahtunut jos pelkkä markkinointitiimi olisi ollut hallituksen hämärämiesten avustuksella vastuussa Apollo 11 -lennon markkinoista Amerikan kansalaisille ja rahoituksesta päättäville politiikoille.

Minkä tahansa myymisessä ja markkinoinnissa alansa paras Johanssonin esittämä Kelly Jones -hahmo on jopa nykyhetken mittapuulla uskottava. Ainakin siihen asti kunnes hänen hommakseen nakitetaan kuulennon lavastaminen.

Leffa lepää nostalgisen uskottavan ajankuvan lisäksi liki kokonaan myös tuottajana toimivan Johanssonin harteilla. Hän pääsee esittelemään aidon osaamisensa lisäksi tahallista ylinäyttelemistä. Markkinointihan on rehellistä valehtelua päin naamaa, ja Kelly Jones hyödyntää kohtauksesta toiseen överin liioiteltuja luonteenpiirteitä ja maneereja hurmatakseen vastapuolen.

Kuva: © Sony Pictures

Menneen maailman karismaa

PR-mestari puhuu ympäri niin kaikki mahdolliset sponsorit kuin poliitikot saadakseen Nasalle riittävän rahoituksen. Ainoa johon naisen markkinointijargon ja mielistely ei uppoa on Tatumin esittämä lennonjohtaja Cole Davis. Mies ilmoittaa heti kaksikon ensitapaamisella siviilissä naisen olevan kaunein koskaan kohtaamansa. Työolosuhteissa romanssille ei ole tilaa, ei vaikka tunne on molemminpuolinen.

Fly Me To The Moon ei laita katsojaa pohtimaan päätyykö kaksikko yhteen, vaan milloin he päätyvät yhteen. Asiaa mutkistaa tietysti se, että Kellyn masinoima feikattu kuulento on pidettävä salaisuutena Colelta. Varjoista säännöllisesti esiin hiipivän CIA-kätyri Moe Berkusin (Woody Harrelson) käskystä feikkilento näytetään Amerikan kansalle livenä. Ihan vain varmuuden vuoksi jos jotain meneekin pieleen aidon Kuun pinnalla.

Tatum yrittää parhaansa pysyäkseen Johanssonin kyydissä. Hän on luontaisesti hieman liian puunaamaisen karski kaveri fiksun miehen rooliin. Tarina paikkaa asiaa kiitettävästi laittamalla miehen harteille valtavan taakan Apollo 1 -lennon epäonnistumisesta, jossa astronautit paloivat elävältä harjoituksissa sattuneessa tulipalossa. Komedian mies hallitsee kiitettävästi, todennäköisesti paremmin kuin rooliin alun perin kiinnitetty Chris Evans.

Reilun parin tunnin mittainen leffa pääsee lavastettuun kuulentokuvioonsa vasta vähän ennen puoltaväliä. Tarinaan on tungettu liikaakin juonenkäänteitä ja hahmoja. Johanssonin vanhan ajan leffatähden karisma saa epäolennaisetkin kohtaukset toimimaan.

Kuva: © Sony Pictures

Oikeita lokaatioita ja arkistomateriaalia

Vanhahtava leffa lähtee lentoon myös viehättävän liioiteltujen retrovisuaaliensa ansiosta.

Floridan Cocoa Beach on yhtä neonvärimainosta ja ihmisiä pastellisävyisissä asuissaan, jossa Mary Zophresin pukusuunnittelu ja Shane Valentinon lavasteet pääsevät oikeuksiinsa. Nasa avusti produktiota, joten Kennedyn avaruuskeskus ja muut lokaatiot ovat osin aitoja. Työryhmä sai lisäksi kuvata Nasan Washingtonin päämajassa. Leffa hyödyntää myös arkistomateriaalia, josta erityisesti 70 millimetrin filmille taltioidut kuvat jättävät lavastetut kohtaukset auttamatta varjoonsa.

Flirttailun, kohelluskomedian ja rakettien lisäksi mukaan mahtuu niin avaruudenvalloituksen ihastuttavaa kansakunnan yhdistänyttä optimismia kuin Vietnamin sodan synkkyyttä. Näpsäkän huumorin seassa pintapuolisesti käsitellyt henkilökohtaiset traumat, katumus, syyllisyys ja muut rankemmat aiheet eivät sovi kevyemmän materiaalin sekaan.

Juuri vakavammat aiheet olisivat kaivanneet satiirisempaa otetta komediadraaman sijaan.

Parhaimmilaan Fly Me To The Moon on keskittyessään tuunaamaan Nasan julkisuutta kaihtavia insinöörejä kuten Henry Smallsia (Ray Romano) ja Apollo 11 -astronautteja mainosmiehiksi. Valtavaan halliin lavastettu kuulento kuvausryhmineen lipsahtaa liian pöljän hassuttelun puolelle. Erityisesti Jim Rashin esittämä mahdollisimman kliseinen seksuaalivähemmistöön kuuluva ohjaaja Lance Vespertine on kuin kehnosta sketsistä repäisty.

Kuva: © Sony Pictures

Kertakäyttöviihdettä paremmasta päästä

Fly Me To The Moon kumartaa aiheensa ohella myös tunnelmallaan ja tyylilllään menneelle. Sen korkealentoinen ja hyväntahtoinen screwball-komedia toimii paikoin yllättävän hyvin. Päähenkilöiden suhde jää heidän välisestä kemiastaan huolimatta vaille aitoja tunteita.

Sanailu rullaa näppärästi, ja romcom-elementit ovat sen verran taka-alalla, että elokuvaa voi suositella vaikkapa pelkästään avaruudenvalloituksesta kiinnostuneille.

Leffa tekee perusideansa totuudesta taatusti niin selväksi, ettei salaliittoteoriasta ammentavan fiktion tahalliset tieteelliset ja historialliset höpöjutut juurikaan ärsytä. Korkean konseptin komedia ei aivan ampaise maata kiertävälle radalle, mutta viihdyttää positiivisesti.

Parhaalta koko elokuvassa näyttää Apollo 11 -dokumenttia varten restauroitu 70mm filmille kuvattu materiaali, joka oli yksi vuoden 2019 komeimmista valkokangaskokemuksista. Fiktiivisen viihdyttävän Fly Me To The Moon -komediadraaman jälkeen onkin hyvä aika katsoa Apollo 11 uudemman kerran, sillä totuus todellakin on tarua ihmeellisempää ja näyttävämpää.

FLY ME TO THE MOON

”Fly Me To The Moon on hyvällä tavalla poikkeuksellisen vanhahtava elokuva, jota Scarlett Johansson kantaa harteillaan.”