Arvostelu Longlegs on vuoden kehutuin kauhuelokuva, mutta sen ohjaaja on tehnyt parempiakin
Kuva: © Neon
Vuoden kehutuin kauhuelokuva kadottaa Nicolas Cagen sarjamurhaajan liikojen lateksikerrosten alle. Ohjaaja-käsikirjoittaja Osgood Perkins ei aiemmista kauhuelokuvistaan poiketen luota Longlegsissä katsojaan.
Ensi-ilta: 09.8.2024.
Alkuperäisnimi: Longlegs
Ohjaus: Osgood Perkins
Käsikirjoitus: Osgood Perkins
Pääosissa: Maika Monroe, Nicolas Cage, Blair Underwood, Alicia Witt & Michelle Choi-Lee
Pituus: 101 minuuttia
Ikäraja: K16
Ohjaaja-käsikirjoittaja Osgood Perkins on taitava elokuvantekijä, jonka miellyttävän hidastempoisten kauhuelokuvien tärkein elementti on tunnelma. Kevättalvella alkaneen kryptisen kekseliään mainoskampanjan ja oikealle yleisölle suunnattujen festivaali -ja ennakkonäytösten ansiosta Psyko-tähti Anthony Perkinsin vanhimman pojan Longlegsistä tuli vuoden puhutuin ja kehutuin kauhuelokuva.
Yhdysvalloissa muutama viikko sitten ensi-iltansa saanut Longlegs on tienannut USA:n lippuluukuilla noin 67 miljoonaa dollaria eli saman verran kuin Furiosa: A Mad Max Story. Se on melkoinen suoritus art houseen kallellaan olevalta kauhutrilleriltä, jonka tuotantobudjetti oli vain 10 miljoonaa dollaria. Maailmanlaajuisesti Longlegsillä on kasassa nyt jo yli 81 miljoonaa dollaria.
Longlegsilla on hetkensä, mutta se on myös melkoinen pettymys. Elokuva ei nimittäin yllä lähellekään Osgood Perkinsin parhaiden kauhuleffojen tasoa. The Blackcoat’s Daughter (2015) on tunnelmallisen piinaavaa kauhua parhaimmillaan ja I Am the Pretty Thing That Lives in the House (2016) silkkaa verkkaista fiilistelyä. Jopa Perkinsin filmografian kehnoin teos, vuoden 2020 Gretel & Hansel -versiointi tarjosi kiinnostavaa kuvakerrontaa.
Longlegs kumartaa niin 1990-luvun alun sarjamurhaajatrillereille kuin edeltävien vuosikymmenten rakeiselle filmille kuvatuille grindhouse-rikosleffoille. Sen takaumien ja tapahtumahetken mukaan muuttuva kuvasuhdekikkailu toimii hämmentävän hyvin, ottaen huomioon keinon liiallisen käytön viime vuosina.
Longlegs on teknisesti erittäin toimiva kauhutrilleri ripauksella yliluonnollista. Elokuva kuitenkin leviää käsiin ensimmäisen tunnin jälkeen ennalta-arvattavan ja pöljän käsikirjoituksen ansiosta. Perkinsin paikoittain ilmeisen tahallaan viljelemä huumori tuntuu omituisella tavalla tahattomalta, joka vain korostaa päättömiä juonenkäänteitä.
Mitä syvemmälle yliluonnolliseen sukelletaan, sitä hölmömmäksi Longlegs käy.
Kuva: © NEON
Upea alkupuolisko
Osgood Perkins loi jo aiemmilla elokuvillaan tunnistettavan tyylin. Nyt näyttäviin visuaaleihin sotketaan jostain syystä liikaa vaikutteita muista elokuvista. Lopputulos on osiensa summaa kehnompi pastissi.
1990-luvun alkupuolelle sijoittuvan kertomuksen keskiössä on Maika Monroen omissa oloissaan ja ajatuksissaan viihtyvä FBI-agenti Lee Harker. Bram Stokerin Draculasta sukunimensä lainaava nuori nainen sysätään suoraan syvään päätyyn tutkimaan 1970-luvulta asti kokonaisia perheitä lahdanneen saatanaa palvovan Longlegs-sarjamurhaajan tapausta.
Liki yliluonnollisella vaistolla rikoksia selvittävän Harkerin lisäksi myös Longlegs kykenee selittämättömiin tekoihin. Murhapaikoilta löytyy hänen koodikielellä ja symboleilla kirjoittamiaan kirjeitä. Murhaajat ovat kaikissa tapauksissa perheenisiä, jotka ovat tappaneet lopulta itsensä. Longlegs tekee kammottavia veritekoja olematta itse paikalla.
Perkins sekoittaa leffassaan Uhrilampaita, Slenderman-creepypastaa ja David Fincherin rikoselokuvia Sevenistä Zodiaciin. Mukana on vaikutteita myös moderneista kauhuelokuvista sekä kirousleffojen klassikoista. Reilun tunnin ajan Longlegs toimii mainiosti. Vaikutteet saavat näkyä, mutta Perkins vääntää niistä itsensä näköisen keitoksen. Visuaalinen ilme on karmivan kiehtova, muttei missään vaiheessa pelottava tai edes ahdistava.
Rakennettuaan onnistuneesti lohduttoman synkkää maailmaansa Longlegs sukeltaa rohkeasti yliluonnolliseen.
Kuva: © NEON
Liikaa selittämistä
Longlegsin kauniin kamala kauhukuvasto menettää tehonsa sitä mukaa mitä enemmän se esittelee Nicolas Cagen näyttelemää Longlegs-saatananpalvojaa. Mainoskampanjan paras idea oli pitää Cage kokonaan piilossa. Lopputulos olisi todennäköisesti toiminut paremmin, jos elokuva olisi jatkanut samalla linjalla mahdollisimman pitkään.
Cage päästelee Longlegsissä taas tuttuun tyyliinsä täysillä. Liki tunnistamattomaksi maskeerattu, kuin puolen vuoden ryyppyputken vetäneen Marilyn Mansonin näköinen kummajainen toimii vain osittain. Omituisia höpisevä tappaja on karmiva vain niin kauan kuin sekopään kasvot pysyvät edes osittain piilossa.
Cage vie kahjoutensa liian pitkälle, aivan kuin hän ei olisi pohtinut kuinka hyvin ylinäytteleminen sopii vakavaan elokuvaan. Syy on tietysti ohjaajan, jonka olisi pitänyt pitää tähtensä paremmin aisoissa.
Longlegsin sisäinen logiikka vaikuttaa aluksi kiehtovan sekopäiseltä. Mitä enemmän tarjolla on vastauksia mystisiin koukeroihin, sitä enemmän kertomus katoaa yhä uusien kysymysten alle. Puolivälin yllätysjuonenkäännettä ei voi oikein edes kutsua yllätykseksi. Se on itsestään selvä liki alusta alkaen.
Maika Monroe esittää kylmän poissaolevaa ja sisäänpäin kääntynyttä Harkeria taitavasti, vaikka kyseessä onkin jo Uhrilampaista asti tuttu nuoren yksiulotteisen naisagentin rooli. Monroe on uskottava vielä siinäkin vaiheessa, kun muu elokuva hukkuu kliseiseen paholaisenpalvontaan.
Kuva: © Neon
Omalla painajaislogiikan painollaan
Longlegs yrittää liikoja. Käsikirjoitus on täysin tukossa, eikä elokuva saa tarpeeksi aikaa hengittää miellyttävän rauhallisesta tahdistaan huolimatta. Longlegs ei luota katsojaan, eikä oikeastaan edes toiseen pääosanesittäjäänsä. Näyttelijän omilla kasvoilla Nicolas Cagen esittämä hahmo olisi taatusti pelottavampi.
Ohjaajan aiemmista elokuvista tuttu painajaislogiikka yhdistettynä harvoihin ääriväkivallanpurskahduksiin toimii parhaiten edetessään omalla painollaan. Visuaalisesti elokuva on parhaimmillaan sekoitus kylmää kolkkoutta ja karmivaa lämpöä. Alaviistosta kuvatut kohtaukset pitävät jännitettä väkisin yllä. Ohjaaja rajaa tahallaan osan tapahtumista ja hahmoista kuvan ulkopuolelle. Äkkinäiset vilahdukset ja äänet ovat kuin suoraan alitajunnasta. Mutta kenen?
Maailmaa tarkkaillaan pääosin Harker-agentin silmin, jonka nimikytky Draculaan ei ole sattumaa. Pikkuroolissa Longlegsin ainoana henkiin jääneenä uhrina pyörähtävän Kiernan Shipkan näyttelemän hahmon Camera-sukunimi vain alleviivaa katsojan osuutta Perkinsin kameran kautta tarinaa kannattelevana voimana.
Ohjaaja-käsikirjoittajan toivoisi antavan teoksensa aueta vain vastaavien pikkudetaljien, pikaleikkausten ja maailmaa ikään kuin ulkopuolelta tarkkailevan agentti Harkerin avulla. Kuvan ja äänisuunnittelun liitto on parhaimmillaan lumoavaa.
Longlegs tarjoaa jo muun muassa riivattuja nukkeja, saatanallisen sarjamurhaajan ja selvännäkijämäisillä kyvyillä varustetun agentin. Sen ei todellakaan tarvitsisi selittää kaikkea auki. Jostain Longlegsin käsikirjoituksen syvyyksistä löytynee parempi elokuva – versio joka uskaltaa luottaa loppuun asti ensimmäisen tunnin tajunnanvirtamaiseen tyyliin ja art house -estetiikkaan. Nyt tarjolla on vähän vaikeatajuisemmaksi naamioitua valtavirtapelottelua.
Toivottavasti suuri yleisö löytää nyt myös Osgood Perkinsin filmografian paremmat kauhuelokuvat.
LONGLEGS
”Visuaalisesti todella komea Longlegs toimii parhaiten kun se selitä kaikkea auki tai yritä olla pelkkä pastissi paremmistaan.”
Kuva: © Neon
