Uusimmat

Arvostelu: Stephen Kingin Se-elokuva pellenperkeleineen on yllättävän onnistunutta kauhua

06.09.2017 20:01 Aki Lehti

Pennywise-pelottelupellen uusi elokuva on harvinaisen hyvä adaptaatio, mutta tuskin traumatisoi katsojia samalla tavalla kuin alkuperäisteos.


Ensi-ilta: 8.9.2017 / Alkuperäisnimi: It / Ohjaus: Andrés Muschietti / Käsikirjoitus: Chase Palmer & Cary Fukunaga ja Gary Dauberman, perustuu Stephen Kingin kirjaan / Pääosissa: Jaeden Lieberher, Wyatt Oleff, Jeremy Ray Taylor, Sophia Lillis, Finn Wolfhard, Jack Dylan Grazer, Chosen Jacobs, Nicholas Hamilton ja Bill Skarsgård  / Pituus: 134 minuuttia / Ikäraja: K16


Stephen Kingin kirjoihin perustuvista tämän kesän elokuvista It, eli suomeksi Se pyyhkii likaisen viemärin lattiaa kamalalla Musta torni -sekasotkulla. Revolverimiehen seikkailu alkuperäismuodossaan on tietysti Se-tiiliskiveä paljon laajempi kokonaisuus, mutta silti Mustan tornin tekijät voisivat ottaa tästä mallia kuinka järkälemäinen kirja muokataan toimivaksi elokuvaksi.

Se-kirja on Kingin niin sanotun kokkelikauden tuotoksia – hyvä, aivan liian pitkä, mutta ei lähelläkään sitä loputtoman tylsää jaarittelua, johon kirjailija sortui useaan otteeseen raitistuttuaan. Elokuvana Se noudattaa Kingin kirjojen tuttua kaavaa, ollen parhaimmillaan kuvatessaan ihmisiä, arkielämän huolia ja ihmissuhteita, leviten vähän käsiin yliluonnollisten elementtien noustessa pääosaan.

Se-elokuvan käsikirjoittajien parhaat ideat ovat olleet alkuperäisteoksen jakaminen kahteen osaan, sekä tarinan siirtäminen 1950-luvulta 1980-luvulle. Kirjassa stoori hyppii kahdella eri vuosikymmenellä, kuvaten Se-hirviön ja päähenkilöiden välistä taistoa heidän lapsuudessaan ja 27 vuotta myöhemmin aikuisina. Elokuvassa keskitytään vain teini-ikäisiin, ja mahdollinen jatko-osa kertoo keski-ikäisten peloista ja pahuuden paluusta Derryn pikkukaupunkiin.

Kesän 2016 Netflix-hittisarja Stranger Things oli 1980-luvulle sijoittuvaa King-pastissia, joka taisi vedota nostalgiallaan parhaiten meihin nelikymppisiin. Se-elokuva käyttää samaa temppua ja kumartaa tuon vuosikymmenen populaarikulttuurille ja varsinkin leffoille, sekoittaen myös Kingin tarinaan perustavaa Stand by Me -elokuvaa ja Goonies – Arkajalat -leffaa perinteiseen kauhuun.

Bill Skarsgårdin esittämä Pennywise-pellenperkele esitellään koko elokuvan pelottavimmassa kohtauksessa, joka on tietysti tuttu myös 1990-luvun minisarjasta, jossa klovnin roolissa nähtiin Tim Curry. Sadevesiviemärissä väijyvä Pennywise sieppaa paperivenettään uittavan Georgie-pikkupojan reippaasti tv-sarjaa brutaalimmassa kohtauksessa. Alku saa katsojan tuntemaan olonsa hyvällä tavalla epämukavaksi, mutta valitettavasti mitään muuta yhtä pelottavaa leffa ei tarjoa.

Muutamaa kuukautta myöhemmin Bill (Jaeden Lieberher), kadonneen Georgien isoveli on kehitellyt teorian, jonka mukaan muksu on vain huuhtoutunut viemäriveden mukana ja on edelleen elossa. Änkyttävän Billin koulukiusatut nörttikaverit uskovat häntä ja auttavat etsinnöissä. Nörttikerhoksi itseään kutsuvaan kööriin liittyy pian uusia jäseniä, joista yksi on tyttö, joka laittaa tietysti jokaisen teini-ikäisen pojan pasmat sekaisin.

Pääosanesittäjien kemiat toimivat ja junnut suoriutuvat rooleistaan hyvin, vaikka melkein jokainen hahmoista on tahallisesti kasarinörttikarikatyyri. Yksi on läski, toinen bakteerikammoinen luulosairas, tytöllä on syyttä lutkan maine, ja kyllä, mukana on myös pakollinen tummaihoinen hahmo. Tällaisina kaverukset on muistaakseni kuvattu kirjassakin, mutta heidän esittämisensä vuonna 2017 näin yksiulotteisina ei ole muuta kuin kumarrus 1980-luvun leffojen perinteisille hahmoille. Pian pennut alkavat kaikki nähdä Pennywise-pellen, muodonmuuttajan joka elää pelosta, sieppaamalla ja tappamalla lapsia.

Paikoittain Se näyttää ja tuntuu vähän liikaa jonkin sortin best of -kokoelmalta, kasalta sinänsä toimivia, mutta liian monta kertaa nähtyjä kauhukliseitä. Parhaat pelottelukohtaukset ovat niitä, joissa Se manifestoituu teinien alitajunnan syövereistä löytyviksi pahimmiksi peloiksi. Bakteerikammoista kakaraa jahtaa spitaalinen hirvitys, vanhempansa tulipalossa menettänyttä riivaavat näyt eläviltä palavista ihmisistä ja niin edelleen.

Silti elokuvaan olisi toivonut myös vähän enemmän hetkiä, joissa Skarsgård pelottelee ja jahtaa pentuja pellemuodossaan, koska näyttelijä selvästi nauttii roolistaan, ja onhan hän kertonut saaneensa kiksejä siitä kun sai jonkun monsterimeikissään itkemään.

Stand by Me -tason kemiaa nuorten näyttelijöiden väliltä ei löydy, mutta K16-ikärajan takia juniorit puhuvat kuten oikeassakin elämässä hokien vittua, kikattaen kullijutuille ja kertoen alapäävitsejä. Muutaman muksuista olisi voinut jättää kokonaan kirjan sivuille, sillä reilun kahden tunnin mittainen elokuva ei ehdi esitellä heistä kunnolla kuin Billin ja Beverlyn (Sophia Lillis), muiden jäädessä auttamatta statisteiksi. Myöskään täysin psykopaattisen koulukiusaaja Henry Bowersin (Nicholas Hamilton) käytöstä ei selitetä juuri lainkaan, vaikka hän on valmis jo ennen Pennywisen yllytystä viiltelemään ja satuttamaan ihmisiä hengenvaarallisesti.

Se on suurilta osin toimiva yhdistelmä seikkailua, kasvukertomusta ja kauhua, mutta ei tarpeeksi pelottava. Elokuva toimii korostaessaan ystävyyttä ja esitellessään kaverusten arkea. Hurjimmat teiniseksiin liittyvät kohtaukset on ymmärrettävästi jätetty leffaversiosta pois, mutta Beverlyn hyväksikäyttäjä-isä on onneksi mukana. Ällöttävä pedofiili on oikeastaan koko teoksen pelottavin asia Billin pikkuveljen kuoleman ohella. Pennywisekin onnistuu säikäyttämään muutaman kerran, mutta on välillä turhan koominen ilmestys.

Pisteet silti tekijöille, jotka ovat pystyneet siirtämään muotoaan muuttavan pahuuden näinkin hyvin valkokankaalle, sillä huonompien tekijöiden käsissä klovni olisi ollut vain naurettavan korni. Vanhan koulukunnan erikoistehosteita olisi voinut käyttää reilusti enemmän retroviban lisäämiseksi, mutta onneksi CGI ei missään vaiheessa lähde liikaa lapasesta.

SE

3,5/5

”Se on onnistunut adaptaatio ja siitä harvinainen kauhuelokuva, että sen jatko-osaa jää odottamaan innolla.”

Aki Lehti

”Olen Muropakettia vuodesta 2010 asti avustanut freelancetoimittaja, jonka ominta alaa on popkulttuuri – musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Muroon rustaan lähinnä elokuva- ja tv-arvosteluja sekä niihin liittyviä uutisia ja haastatteluja. Kirjoitan säännöllisesti myös Keskisuomalaiseen, Savon Sanomiin, Karjalaiseen ja Etelä-Suomen Sanomiin. Tekstejäni on julkaistu myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, HS Metrossa ja useissa asiakaslehdissä. Levyarvosteluja olen kirjoittanut reilun 20 vuoden aikana lähes 1500 kappaletta ja henkilöhaastatteluja myös melkein nelinumeroisen määrän. Lempparielokuvani ovat usein niitä, jotka eivät Suomessa pääse laajempaan levitykseen, eli leffafestarikama laidasta laitaan. Lähellä sydäntä ovat esimerkiksi amerikkalainen indie-elokuva ja korealaistuotannot. Vapaa-aikani kuluu elokuvien lisäksi musiikin, kirjojen ja sarjakuvien parissa kyynelehtiessä.”

Muropaketin uusimmat