Painkiller: Battle Out of Hell (pc)

Aina yhtä suosittu fps-peligenre on siirtynyt viime vuosina yhä monitasoisempaan ja haastavampaan kerrontaan. Muutos on merkittävä, sillä täysin toimintaan painottuva lajityyppi tuntuu pyrkivän koko ajan kauemmas yksikertaisista, Wolfensteinin aikaisista juuristaan. Ehkä juuri tästä syystä viime vuonna julkaistu Painkiller osoittautui yllättävän suosituksi pc-pelaajien piirissä. Puolalaisen People Can Flyn totaalisen aivoton paukuttelu edustaa yksinkertaisuudessaan täysin toista ääripäätä Doom 3:n ja Half-Life 2:n tapaisiin elokuvamaisiin fps-peleihin verrattuna.

Latteaa ja lainattua

Battle Out of Hell on yllättävän nopeasti markkinoille puserrettu laajennuslevy, joka tarjoaa kymmenen uutta tasoa tuttua paniikinomaista räiskintää, uusilla vastustajilla höystettynä. Juoni – jos sitä siksi voi kutsua – jatkaa siitä mihin emopelissä jäätiin: päähahmona toimiva Daniel Garner on jäänyt limbotilaan helvetin ja taivaan välille auto-onnettomuuden jäljiltä. Odotellessaan pääsyä yläkertaan ja tapaamaan kolarissa kuollutta naisystäväänsä, Garnerin tarvitsee siivota helvetin esikartanot toistaan kuvottavimmista hirviöistä. Ainoa ero laajennuslevyn tarinassa on, että Garner on päässyt askeleen eteenpäin ja löytänyt rakastettunsa vanhan vihtahousun hoteista. Tie kiirastulen läpi ei kuitenkaan ole ruusuinen, joten tiedossa on taasen kenttäkaupalla tapettavia vihollisia.

Pelillisesti liikutaan Doom-sarjan kahden ensimmäisen osan suoraviivaisessa paukuttelussa. Demonien ja langenneiden enkeleiden kansoittama helvetillinen peliympäristö ei ole sekään kaukana esikuvastaan. Todellisuudessa id Softwaren pelisaagan loistokkuudesta jäädään kuitenkin hyvin kauas. Tasot jakautuvat alueisiin, jotka pitää siivota vihollisista jotta seuraavaa alue avautuu tyhjennettäväksi. Paljon yksinkertaisemmaksi ensimmäisen persoonan ammuntapeliä tuskin voi riisua. Painkiller muistuttaa kuitenkin laiskan suunnittelunsa ja päälle liimatun tarinansa takia enemmän 90-luvun lopun Doom-klooneja kuin alkuperäisiä klassikkoja. Asearsenaalikin on mielikuvituksettomuudessaan kuin fps-pelien rakennusoppaasta repäisty. Kovasti mainostettu Havok 2.0 –fysiikkamoottorikaan ei säväytä, vaan saa Painkillerin vastustajat todella vaikuttamaan yleisesti käytetyn termin mukaisesti räsynukeilta.

Omaperäistä ja oksettavaa

Painkilleristä löytyy kuitenkin muutama piristävä ominaisuus, jotka tuovat vähäisesti vaihtelua kenttien puuduttavaan putsausrituaaliin. Ensimmäisenä on tarot-kortit, joita ansaitaan suorittamalla kentät tiettyjen sääntöjen puitteissa. Esimerkkinä voi olla esimerkiksi kaikkien rikottavien esineiden tuhoaminen tai kentän selvittäminen tappamatta kaikkia vihollisia. Tarot-kortit voi asettaa käyttöön kenttien välissä maksamalla tietyn määrän niin ikään kentiltä löydettävää rahaa. Kortit tarjoavat erilaisia apuja ja lisävoimia pelaajan käyttöön. Toinen Painkillerin erikoisominaisuus taas on demonitila, joka käynnistyy pelaajan kerättyä tarpeellisen määrän hirviöiltä irtoavia sieluja. Graafisesti muutenkin todella näyttävä peli on tyylikkäimmillään juuri Garnerin muuttuessa pysäyttämättömäksi, vastustajansa varsin kirjaimellisesti kappaleiksi repiväksi tappokoneeksi.

Pelien väkivaltaisuus on suurimmaksi osaksi vain suosittu syntipukki, mutta Painkiller: Battle Out of Hellin ensimmäisen tason orpokoti herättää oikeasti kysymyksen pelintekijöiden moraalista – tai paremminkin sen puutteesta. Yksinkertaisen kuvottavassa kentässä pelaajan pitää ampua kappaleiksi vastustajina toimivia vaahtosammuttimen kokoisia kuolleita lapsia. Painkillerin pätevän grafiikkamoottorin ansiosta tehtävä on oksettavan näyttävää. Tällä kertaa ei tarvitse olla kukkahattutäti ymmärtääkseen, että hyvän maun raja on ylitetty. Onnekseen muut tasot tarjoavat mielekkäämpiä vastustajia eliminoitaviksi. Outoa kyllä laajennuksen ikärajaksi on merkitty S-15 kammotun K-18:n sijaan.

Tuttua ja tylsää

Painkiller: Battle Out of Hell –lisälevyssä on pitkälti samat hyvät puolet ja heikkoudet kuin emopelissä. Laajennuksen pienimuotoiset lisät graafisine parannuksineen eivät tee yksitoikkoisesta teurastuksesta oleellisesti parempaa, eikä emopeliäkin olemattomampi taustajuoni pidä peliä kasassa millään tavoin.

Primitiivisimmällä tasolla Painkillerissä on kuitenkin jossain määrin samaa imua kuin klassisissa shoot’em upeissa. Pelin syvyydellä ei ole mitään merkitystä, vaan tyydytyksen antaa hetkellinen, puhtaan tuhoamisen tarjoama adrenaaliryöppy. Valitettava totuus kuitenkin on, että yksinpelinä Painkiller on sekä alkuperäismuodossaan että lisälevyllä ryyditettynä pidemmän päälle typerryttävän tylsä. Parhaimmillaan molemmat versiot ovatkin internetissä tai lähiverkossa pelattuina, kun vastustajina ovat muut simppeliä tappofiilistä kaipaavat pelaajat onnettomien tekoälynukkien sijasta.