Constantine (PS2, Xbox, pc)

Sarjakuvasta elokuvaksi, elokuvasta videopeliksi – näin kulkee Constantinen taru. Alan Mooren kirjoittaman Hellblazer -sarjakuvan elokuva- ja peliversiot ovat ottaneet nimensä pääsankariltaan, John Constantinelta. Sarjakuva-Constantine on mielisairaalassakin käväissyt työläisluokan antisankari, joka polttaa tupakkaa ketjussa ja taistelee loputonta sotaa demoneja vastaan. Sarkastinen manaajahahmo ilmestyy maaliskuun alussa Suomessakin valkokankaille Keanu Reevesin esittämänä.

Bits Studiosin elokuvalisenssipelissä Constantinena nähdään karkeasti toteutettu Reevesin näköismalli ja äänenä kuullaan näyttelijää, joka matkii aidon tähden tönkköä puhetapaa. Toteutus noudattaa perinteistä hahmon ulkopuolelta kuvattua räiskintäformaattia, mutta kehnosti. Tähän kiteytyy Constantinen videopeliversio: lähes jokaisella osa-alueella toteutuksessa tyydytään heikompaan vaihtoehtoon.

Saatanalliset säkeet

Constantinen juoni aukeaa hyvin verkkaisesti, mutta pähkinänkuoressa kyse on helvetin ja maan välisen sopimuksen rikkoutumisesta ja demonien joukkomuutosta maan päälle. Constantinen on siis selvitettävä mistä on kyse ja palautettava tasapaino jollain tapaa. Käytännössä pelaaja ohjastaa palttootakkista Constantinea läpi sokkelomaisten kenttien ja yksinkertaisia pulmia sisältävien tehtävien. Siinä sivussa tutustutaan naisetsivään ja tuhotaan koko joukko manalasta karanneita hirviöitä ja, tietenkin, loppuhirviöitä.

Pelin ongelmana on, että tekijät tuntuvat olettavan valkokangasversion olevan nähtynä ja tuoreessa muistissa. Tämä merkitsee sitä, että tehtävien motiivit selitetään heikosti ja annetaan toiminnan korvata kerronnan puutteet. Kenttien välissä esimallinnetut välianimaatiot vievät tarinaa eteenpäin ontuvasti. Välittömät päämäärät kenttien sisällä ovat selkeitä, mutta tarinan kulku ja hahmot jäävät etäisiksi. Kirja olisi haettava tuon oven takaa, mutta mikä on kaiken merkitys koko juonen kannalta? Kiinnostavampi porkkana tapahtumien kehittymisen sijaan onkin uusien ympäristöjen, aseiden ja loitsujen näkeminen.

Pyhä haulikko sentään, John!

Kekseliääksi asevalikoimaa on vaikea kehua, vaikka perinteiset tussarit onkin naamioitu ovelasti. Asemenussa on tarjolla muun muassa konekiväärin virkaa hoitava Crucifier-naulapyssy vaihtuvilla ammuksilla, ristinmuotoisesti haulinsa levittävä Holy Shotgun ja liekinheitin nimeltä Dragon’s Breath. Lisäpotkua antavat erikoistavarat, kuten puoli-demonit paljastava pyhä vesi ja lähietäisyydeltä kaikki hirviöt tuhoava Mooseksen käärö. Kiinnostavinta tuhovälineissä on niiden lyhyet historiikit, joita John Constantine kantaa muiden tietojen mukana muistiinpanoissaan. Kukapa olisi arvannut, että Amityvillen kummitustalon liepeiltä löydetty koppakuoriainen toimii demonien karkottimena?

Perinteisten pyssyjen lisäksi Constantine osaa magian salat. Loitsuja opitaan matkan varrelta löytyvistä kirjoista. Loitsuvalikoima ei ole suuren suuri, mutta koska muitakin taisteluvälineitä on runsaasti, se riittää tarkoitukseensa. Taiat vaihtelevat hyökkäysloitsuista puolustukseen, mutta käytetyin näistä on True Sight, joka auttaa näkemään pimeässä ja huomaamaan piilotettuja asioita. True Sightin yhden näppäimen aktivointia lukuun ottamatta varsinainen loitsujenheitto toteutetaan hieman rytmipelien tapaan oikeassa järjestyksessä ja tietyn ajan sisällä syötetyllä näppäinkombolla. Idea on toimiva, mutta näppäinyhdistelmät pysyttelevät typerästi samoina.

Tulikivenkatkuista tunnelmointia

Omaperäisintä pelissä on vesilätäkköjen kautta helvettiin hyppiminen. Constantinessa helvetti on todellisuuden grillattu kopio, joten toimistorakennuksesta hyppy paholaisen tykö tuottaa eteen tulimeressä kylpevän samaisen tilan. Pelkästään demonimassojen vyöryttämisen tekosyyksi alakerran visiitit eivät sentään ole kehitetty. Rinnakkaistodellisuudessa ratkaistaan ongelmia ja edetään ohi maanpäällisten esteiden. Takaisin viileään todellisuuteen pääsee tuikkaamalla rintaansa pyhällä vedellä täytetyn ampullin.

Helvetin tulessa hohkaavat rakennelmat ja maanpäälliset varjoisat kujat on toteutettu tyylillä, vaikkakin pienellä polygonibudjetilla. Koko peliä kaivertaa Bits Studiosin heikko pelimoottori, joka ei pärjää kilpailijoilleen. Kehitystiimillä on myös ongelmia tärkeysjärjestyksen kanssa: pelihahmo liikkuu kuin kohmeessa, mutta ikkunoiden yksityiskohtaiseen rikkomiseen on jaksettu panostaa loputtomalla tarmolla. Vastaavasti rakennukset ja ympäristöt näyttävät hyvältä, osa vihollisista on taas tekstuureineen ja olomuotoineen kuin kesken jääneitä kokeilumalleja.

Kehnon kerronnan ja teknisen toteutuksen korjaa osittain tiheä tunnelma, josta kiitos kuuluu äänisuunnittelulle. Harvinaislaatuisesti äänet ovatkin pelin kokonaisuutta ylläpitävä tukiranka. Hyvin sijoitetut ääniefektit pitävät tehokkaasti varpaillaan, mutta yhtälailla vaikuttavia ja tunnelmaa luovia ovat taustaäänet. Kotiteatterin omistavia hellitään erinomaisella surround-tuella. Kerrankin tilaäänet ovat riittävän selkeitä ja reagoivat muutoksiin nopeasti. Jos pelin muu tekninen toteutus olisi tehty yhtä huolella ja ammattimaisesti, Constantinen yleisen kompuroinnin voisi melkein antaa anteeksi.