Arvostelu: Marvelin Black Panther onnistuu olemaan erilainen supersankarielokuva
Black Panther rikkoo mukavasti jo aivan liian tutuksi tullutta supersankarielokuvien kaavaa.
Ensi-ilta: 16.02.2018. / Alkuperäisnimi: Black Panther / Ohjaus: Ryan Coogler / Käsikirjoitus: Joe Robert Cole & Ryan Coogler / Pääosissa: Chadwick Boseman, Michael B. Jordan, Lupita Nyong’o, Danai Gurira, Martin Freeman, Daniel Kaluuya, Angela Bassett, Forest Whitaker & Andy Serkis / Pituus: 135 minuuttia / Ikäraja: K12
Vihdoinkin tarjolla on Marvel-elokuva, joka toimii omillaan, eikä ole vain loputtoman liukuhihnaelokuvasarjan tuorein osa. Parasta Black Panther -leffassa on ehkä kuitenkin se, että elokuva ei oikeastaan edes näytä supersankarileffalta, vaan jonkin sortin kauniilta ja komealta fantasialta. Elokuva on Marvelin ensimmäisen tummaihoisen sankarin seikkailu.
Ensiesiintymisensä sarjakuvien puolella jo vuonna 1966 tehnyt afrikkalaisen Wakanda-valtion uusi kuningas T’Challa (Chadwick Boseman) on samaan aikaan myös Black Panther -supersankari. Wakanda on päällisin puolin köyhä kolmannen maailman maa, mutta meteoriitin mukana tulleen ihmemetalli vibraniumin ansiosta reippaasti koko muuta maailmaa edellä teknisessä kehityksessä. Suojassa ulkopuolisten katseilta sijaitsee huiman näköinen scifi-maailma, joka on sekoitus futuristista kaupunkia ja perinteisempää Afrikkaa.
Vibranium-metalli on tietysti korvaamattoman arvokasta, joten sitä tavoittelee Andy Serkisin esittämä asekauppias Ulysses Klaue, yksi harvoista ulkopuolisista joka tietää Wakandan valtakunnan salaisuuden. Harmia uudelle kuninkaalle aiheuttaa myös New Yorkissa kasvanut, wakandalaiset sukujuuret omaava Erik Stevens / Killmonger, jota esittää Creed-leffasta parhaiten tunnettu Michael B. Jordan.
T’Challalla on vibraniumin avulla toimiva Mustan pantterin pukunsa ja supervoimansa, mutta hän ei ole aivan valmis uusiin haasteisiin ja vihollisiin, sillä isänsä kuolema vaivaa edelleen tuoretta kuningasta. Onneksi apuna ovat hänen äitinsä Ramonda (Angela Bassett), pikkusisko Shuri, tiedenainen ja tekniikkanero (Letitia Wright) ja taistelija-vartija Okoye (Danai Gurira). Leffasta uupuu kokonaan machoilu ja uhoaminen ja tilalla on joukko vahvoja naishahmoja.
Juoni, jota en spoilaa yhtään enempää ja koko elokuvan premissi on tietysti täysin älytön, mutta loputtomassa supersankarielokuvien tulvassa se erottuu edukseen ja imaisee mukaansa jopa genrestä yliannostuksen saaneen.
Tarjolla ei ole perinteistä hahmon syntytarinaa, vaan seikkailu, joka kertoo kokonaisesta kansasta ja kommentoi myös oikeaa maailmaa. Sosiaalinen kommentaari jää turhan köykäiseksi, mutta ainakin teos yrittää sanoa jotain meidän perinteisestä suhtautumisestamme kolmannen maailman valtioihin ja ottaa kantaa Afrikan rikkauksien häpeilemättömään ryöväämiseen.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Ryan Coogler on ottanut mukaansa aiemmista elokuvistaan tuttuja tekijöitä, ja se on taatusti yksi syy, miksi Black Panther toimii näinkin hyvin. Esimerkiksi leikkauksesta vastaa jälleen Michael P. Shawver ja musiikista säveltäjä Ludwig Görannson. Kuvaaja Rachel Morrison oli ensimmäinen nainen, joka oli ehdolla parhaan kuvauksen Oscar-palkinnon saajaksi, ja hänen työnsä Black Pantherissa on upeaa katsottavaa.
Vaikka leffan fantasiamaailmassa on taatusti mukana yhtä paljon tietokonetehosteita kuin suunnilleen kaikissa muissakin supersankarielokuvissa, niin niihin ei juuri kiinnitä huomiota, koska lavasteet, vaatetus ja maskeeraus ovat niin näyttäviä.
Roolitus on onnistunut, ja vain Forest Whitaker esittää hahmoaan jälleen autopilotti päällä, kuten on tehnyt jo ties kuinka monen elokuvan ajan. Chadwick Boseman on oivallinen valinta pääosaan, vaikka muutamaan otteeseen tulikin mieleen, että ehkä Michael B. Jordan olisi ollut sankarin roolissa vielä parempi, sillä hänen hahmonsa varastaa huomion joka kerta ollessaan kuvissa. Tämä on jo kolmas Jordanin ja Cooglerin yhteinen elokuva, joka taatusti vaikuttaa siihen, kuinka rennon ja vaivattoman oloisesti näyttelijä esittää todella vihaisen miehen pahisroolinsa.
Myös Letitia Wright vetää roolinsa pikkusiskona ja prinsessana todella hyvin. Shurin hahmo on eräänlainen Wakandan vastine James Bond -elokuvien Q:lle toismaailmallisine keksintöineen.
Wakandan ihmemaa itsessään on oikeastaan myös yksi elokuvan hahmoista, sekoitus monarkiaa ja demokratiaa, joka eroaa oikeista valtioista muutenkin kuin teknisen osaamisensa kannalta. Esimerkiksi uuden kuninkaan on todistettava olevansa johtajuuden arvoinen taistelemalla ilman supervoimiaan. Kuninkaan johtamassa maassa jokaisella heimolla vaikuttaa silti olevan oikeus omaan mielipiteeseensä koskien yhteisiä asioita.
Näyttelijät puhuvat englantia lähinnä etelä-afrikkalaiselta kuulostavalla aksentilla, joka on pidemmän päälle rasittavaa, varsinkin kun melkein jokainen hahmoista tuntuu unohtavan vähän väliä päräytellä r-kirjaimia vaaditulla tavalla.
Elokuvan musiikki on jotain muuta kuin perinteisen mitäänsanomaton Marvel-score, joista ei yleensä jää mitään mieleen, vaikka samankaltaiset teemat toistuvat elokuvasta toiseen. Ei Black Pantherinkaan biisejä osaa enää seuraavana päivänä hyräillä, mutta ainakin sen afrikkalaisrytmeihin tuli kiinnitettyä huomiota.
Loppupuolella Black Panther muuttuu vähän turhan tavalliseksi supersankarimäiskeeksi, jossa tietokonetehosteiden tulva hukuttaa hahmot paukkeeseen ja toimintaan, perinteisen tylsään taisteluun, jonka aikana mielenkiinto herpaantuu väkisinkin.
Toivottavasti Black Panther ei liity osaksi muiden Marvel-elokuvien jatkumoa. Hahmo on tarpeeksi kiinnostava seistäkseen omilla jaloillaan, eikä sen tarvitsisi kadota sivuosaan lukemattomien muiden sankareiden sekaan.
Supersankarielokuvaksi Black Panther on neljän tähden arvoinen esitys.
BLACK PANTHER
”Black Panther on Thor: Ragnarokin ohella Marvelin viime vuosien parhaita elokuvia.”
Lue myös:
