Elizabethtown

14.11.2005 00:00 Muropaketin toimitus

Mitä ihmettä Cameron Crowe oikein puuhaa? Kyllähän mies osaa kirjoittaa – hänen kynästään ovat kasaririemukas Kuumat kinkut (Fast Times At Ridgemont High), feelgoodklassikko Jerry Maguire – elämä on peliä ja omaelämäkerrallinen Melkein julkkis. Ohjauksessakin Crowella on ollut ammattimiehen elkeet, rento ja itsevarma tyyli. Elizabethtown on sekava kuin murretun miehen puhe…

Hetkinen! Harjoitan nyt amatööripsykologiaa, mutta saatoin juuri keksiä mistä on kysymys.

Crowen edellinen projekti oli Vanilla Sky, monimutkainen ja unenomainen Tom Cruise -trilleri, joka oli tarkoitettu tosissaan tulkittavaksi, mutta päätyi yleisön mollaamaksi ja kriitikoiden vähättelemäksi. Katsojien mielestä elokuva oli tylsä; Crowen tulkinta taisi tosiaan olla, että maailma ei ole vielä valmis.

Nimittäin, Orlando Bloomille käy Elizabethtownissa melkein samalla lailla. Hän näyttelee, sanan laajimmassa merkityksessä, täydellisen kengän suunnittelevaa miestä. Sen on tarkoitus simuloida pilvissä kävelyä (hohoo, Vanilla Sky -viittaus!) mutta se nauretaan markkinoilta kuten Späsmodic-nimiseltä tuotteelta voi odottaa.

Miljarditappion musertama Orlando on juuri tekemässä itsemurhaa. kun puhelin soi. Isä on kuollut Kentuckyssa, ja hänet pitää hakea tuntemattomien, lämminsydämisten sukulaisten huomasta kotiin.

Matkalla ärsyttävän ystävällinen lentoemäntä Claire (Kirsten Dunst) sytyttää itsekeskeisessä työnarkomaanissa kipinän. Erittäin pienen kipinän. Luin yllätyksekseni, että Ashton Kutcher sai kenkää projektista, koska hänen ja Dunstin välillä ei ollut kemiaa. Kutcher on tietysti kamala, mutta käänne on ironinen. En kuvitellut, että olisi tieteellisesti mahdollista löytää heikompaa jännitettä kuin mitä Orlandon ja Kirstenin välillä syntyy tässä elokuvassa.

Crowen käsikirjoituksessa episodimaiset sattumat tarjoavat Orlandon esittämälle Drew’lle symbolisia koetuksia. Menestys, raha, julkisuus, cool, seksi ja perhekiistat tarjoutuvat elämän tarkoitukseksi, mutta jokaisen kohdalla on opittava, ettei se olekaan tärkeätä. Crowen muotokokeilun (tai hermostuneen sekoilun) tulos on elokuva, jolla ei ole suuntaa tai aihetta, ja jossa esitellään hahmoja ja kysymyksiä tarjoamatta juurikaan ymmärrystä tai vastauksia. Elokuvan alkaessa jo kolmannen tai neljännen kerran uudestaan ymmärrän esimerkiksi, että Drew’n onnen ja vapauden avain onkin itse asiassa Claire. Vaan eipä sittenkään! Mieshän lähtee heti sairaan pitkäksi aikaa yksin autolla katsomaan etelävaltioiden nähtävyyksiä!

Viimeistään Martin Luther Kingin kuolinmotellilla elokuvasta katoaa kaikki tolkku. Mikään bisnestakaisku ei ole verrattavissa poliittiseen murhaan, mutta historiallinen liikutus sitoutuu isän kuolemaan tavalla, jonka vain amerikkalainen voi ymmärtää. Drew saattaa myös oppia jotakin vastuusta, mutta Orlandon naamasta sitä on mahdoton tulkita. Drew sitä paitsi ohjastaa elämänsä kohta taas ihan uuteen suuntaan.

Vaikka leffa on liian pitkä, se loppuu typerästi tömähtäen. Katsojat pudistelevat päätään, rohkeimmat tekevät vaivihkaa oksennusääniä takarivissä.

Teksti: Johanna Koljonen / Nöjesguiden

Elizabethtown (USA 2005)
Ohjaus ja käsikirjoitus Cameron Crowe
Pääosissa Orlando Bloom, Kirsten Dunst, Susan Sarandon, Paul Schneider
123 min