Tubecon 2018: Lähetimme 37-vuotiaan isän esiteinimessuille – ”Jonotusta Boschin helvetin porteilla”

Muropaketti teki elokuun puolivälin paikkeilla mahdollisen ihmisoikeusrikoksen, ja lähetti 37-vuotiaan avustajansa selvittämään, mikä oikein on tämä Tubecon, josta nuoriso on niin innoissaan ja vanhempansa niin kauhuissaan. Tervetuloa unohtumattomalle matkalle Helsingin Messukeskukseen ja ihmismielen syövereihin!

Aikuinen on valmis astelemaan pitkällä, kivisellä kärsimystiellä nähdäkseen edes vilauksen maailmasta, jossa lapsi on vilpittömimmillään ja vastaanottavaisimmillaan. Tubecon-päivä ei ehkä ole aikuiselle se kaikkein helpoin tai miellyttävin, mutta jos malttaa hetkeksi heittäytyä, saattaa paatuneempikin löytää kokonaisuudesta paljon tuttua ja ajatuksia herättävää.

37-vuotiaalle miehelle jo pelkkä ajatus Tubeconiin lähtemisestä on omiaan aiheuttamaan raskaanlaista närästystä, turistiripulin, ödeeman ja vahvan eksistentiaalisen kriisin.

Syy tähän on redusoitavissa mitä yksinkertaisimpaan lakmustestiin: ota selville, mistä nuoret tänä päivänä eniten intoilevat, ja käytä viisi minuuttia ajastasi sen parissa. Jos et kykene tekemään kierkegaardimaista uskonloikkaa lasten ja nuorten aaltopituuksille ja mielesi täyttyy ”miksi”-kysymyksistä, onneksi olkoon – olet brontosaurus, fossiili, isoisopappa.

Ei sillä, että olisin edes yrittänyt argumentoida tubettajia tiehensä. Tubettajat ovat minulle todennäköisesti samaa kuin koko lasten ja nuorten kulttuurin 1990-luvun skaala Essi Wuorelan juontamasta Harlekiinista Jyrkin kautta Radio Mafiaan oli omille vanhemmilleni – laatikkoon vangittu hyperaktiivinen, joka suuntaan sinkoileva kasa entropiaa, jonka hetkellinenkin seuraaminen poikii pakonomaisen tarpeen maata tunnin laverilla pimeässä huoneessa kaikkien ärsykkeiden saavuttamattomissa.

Periaatteessa mieleni tekisi tivata tyttäreltäni, mitä ihmeellistä on siinä, että energiajuomilla huumatut 11-vuotiaat tytöt avaavat Flying Tigeristä ostettuja krääsäpaketteja, mutta toisaalta muistan yhä etäisesti sen onnentunteen, jota keskinkertaisten korealaisten piirrosanimaatioiden seuraaminen sokerimuro-orgioiden siimeksessä herätti.

En tahdo sitä välttämättä myöntää, mutta nostan salaa hattuani jollekin Roni Bäckille, jonka esittämänä historialliset tai ajankohtaiset kuriositeetit, joille tyttäreni kohauttaisi muuten tylsistyneenä olkiaan, muuttuvatkin häntä puhutteleviksi.

Eugen Herrigelia vapaasti mukaillen: Zen-mestari opettaa läsnäolollaan ja äänenpainoillaan, ei niinkään sanoilla, jotka puhuu.

(Jälkikäteen arvioiden: että sellainen vertaus sitten.)

Messukeskuksen eteläisen sisäänkäynnin ylätasanne on vuosien aikana käynyt tutuksi Kirjamessuilta, mutta vanhan seremonian ympärillä on uutta ihoa. Väliseinän takana välkkyvät strobovalot ja lovecraftimaisen mustasta molokinkidasta tulvii savua, jota kohti peruskouluikäiset lähestyvät puolijuoksua lasinen katse silmissään.

Olemme saapuneet Hieronymus Boschin helvetin porteille.

Messutilaan astuessa kahdeksanvuotias liimautuu lantioon kiinni, kun yritän luovia tietäni UV-maalirannekkeilla koristeltujen hellantelttujen ohi, ja pujotella kovaäänisten ja erilaisten ständien lomitse hahmottaakseni paremmin tapahtumahorisonttia.

Ensi kertaa messuille saapunut tyttäreni ei ole vielä saanut initiaatiota pyhiin mysteereihin, mutta toista tai kolmatta kertaa pappia kyydissä olevat löytävät ketterästi oikeat väylät luovittavikseen. Maailmankaikkeuden rakennehiukkaset järjestäytyvät helmiveneen muotoon kuin kosmisen käden muovaamana, laskevat päiväbudjettiaan ja kalkyloivat rutiinilla päivän ohjelman prioriteettijärjestystä samalla, kun kasarilla ja ysärillä lapsuutensa elänyt yrittää yhä ottaa selkoa siitä helvetin applikaatiosta niin kuin jokin kivivasaraa väsäävä alkukädellinen Stanley Kubrickin elokuvassa.

Olen jo vartin jälkeen valmis kääntymään kannoillani ja ylipuhumaan tyttäreni lähtemään Hesburgerin kautta kotiin löllimään sohvalle, mutta hänen kurttuun painuneet kulmansa kertovat, että hän on saanut vainun. Eikä minun auta kuin seurata.

Jos Tubeconia pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, paras luonnehdinta olisi ”jonoja”.

Paljon jonoja.

Kymmenien metrien evoluution vauhdilla etenevät jonot johtavat meet & greet -pisteille, joissa lapset ojentavat vapisevin pikku kätösin askartelemansa lahjat Tube-maailman esikuvilleen halin ja selfien ryydittämänä – kunnes hädin tuskin täysi-ikäiset järjestyksenvalvojat toteavat anteeksipyydellen, että valitettavasti tapaamisaika päättyy, nyt täytyy päästää tubettaja eteenpäin, olemme pahoillamme.

Vessajono hälvenee parissa minuutissa, mutta jono hampurilaisravintolaan johtaa hiilikellariin asti, hodarimyymälän jono on jumittunut paikoilleen täysin ihmisjärjelle käsittämättömästä syystä, ja jono markkinalakukojulle pitkittyy nuorten kuluttajien manifestoidessa valinnanvaikeuttaan rääntahrimat sormet syvällä suussaan.

Ninjaradan jono on pitkä ja valorannekekojun jono vieläkin pidempi. Trampoliinijono vaikuttaa maltillisen mittaiselta, kunnes valvoja tulee lakonisesti ilmoittamaan, että pomppimisaika on viisi minuuttia per naama, joten tällä jonottajien määrällä trampoliinille pääsy vie jonon häntäpään asiakkailta kaksi ja puoli tuntia. Tyttären kasvot venyvät ja leuka väpäjää, mutta silmät eivät kostu. Aistin suomalaiskansallista periksiantamattomuutta – tänne on tultu, perkele, ja jotain täältä otetaan mukaan!

Itse en voi muuta kuin muistella South Parkin jonotussimulaattoria.

Ja toisaalta katsella tuota trampoliinin vaijereihin kytkettyä kymmenvuotiasta poikaa kuin hän olisi kidutettu piruparka jossain Danten helvetin syvimmällä piirillä. Tuossa se nyt loikkii ylösalas valjaissansa rekkamiehen esikoispojan hymy farkuistaan vilkkuen, eikä pääse pois.

En voi myöskään karistaa täysin vanhemmille ominaista tapaa ajatella: sisäsyntyistä tarvetta etsiä ongelmakohtia kaikesta ympärillään tapahtumasta ja asettaa fokuksensa niin, että skannaa varmuuden vuoksi jo etukäteen ympäristöstään kaiken, mikä voisi olla omalle lapselleen pettymys tai pahaksi.

Vanhemman on yhä uudelleen muistutettava itseään siitä, että lapsen ajattelu on niin paljon suoraviivaisempaa kuin aikuisen ajattelu. Lapset carpettavat sitä diemiä hyvin sisäsyntyisesti, heidän päätään ei ole työstetty puhki sukupolvet läpäisevällä teoreettisella apparaatilla. Alakouluikäinen lapsi on ihanteellista seuraa siksikin, että hän on hyvinkin mutkaton itseilmaisussaan.

Vaikka ensimmäisen kahden ja puolen Tubecon-aikana vietetyn tunnin aikana jonottaminen on vienyt yli puolet kokonaisajasta, tenava tuntuu ottavan ympäristön virikkeet vastaan yhä rohkeammin, jotenkin löytävän paikkansa ja hahmottavan kuuluvansa sinne. Kun edellinen jonotus keskeytyy, paikka löytyy sinnikkäästi seuraavan jonon päästä – ihan oikeesti, iskä, kyllä me päästään sinne.

Ja viimein repeävät pilvet ja syttyvät valot taivaanrantaan.

Rintaa ja päätä puristavat ihmismassat, tärykalvoja repivä äänivyöry, jonot ja jonot ja jonot ja akuutti, nestehukkainen pyörtymisvaara hodarikojulla eivät enää tunnu missään, kun juuri ja juuri konfirmaatioikäiset tubettajat kaappaavat kahdeksanvuotiaan halaukseensa ja poseeraavat totutusti selfiessä.

”Iskä, tää on yksi mun elämäni onnellisimmista päivistä”, sanoo tyttö, joka lataa Littlest Pet Shop -tubettajien kanssa kaapatun selfien heti puhelimensa taustakuvaksi.

Paha siihen on vanhan ja kyynisen mitään vastaan sanoa. Joitain asioita ei vain teoretisoida piloille.

Kun akuutti ketutus on puskuroitu tiehensä heittäytymällä tyttären affekteihin avaa vanhempikin tajuntansa patoluukut ja antaa tuntemattoman täyttää itsensä havainnoillaan.

Jurtan kaltaisessa telttaviritelmässä järjestetty puolen tunnin keskustelutilaisuus saa minikokoisen seuralaisen seuraamaan tapahtunutta kuin paraskin kansainväliseen paneeliin osallistuva Post Doc -opiskelija, hetkeä myöhemmin hän kuuntelee korva tarkkana somepoliisin ohjeistusta tietoverkkojen vaaroista ja niiltä suojautumiselta.

”Katso, tuolla on Henry Harjusola”, tytär evästää ja osoittaa jälleen kerran yhden jonon päätä. ”Se tubettaa siitä, kuinka tärkeää on hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on ja kunnioittaa myös muita”, ihmistaimi jatkaa kuin olisi telepaattisesti kuullut kysymyksen, jota isänsä ei missään vaiheessa lausunut julki.

Ensimmäistä kertaa päälavan kupeeseen uskaltautuessa sisu on jälleen kiipiä tyttären kurkkuun silkasta ihmispaljoudesta, kunnes kaikkien hassuttelutubettajien päähassuttelija, Miska MH – tuo oman sukupolvensa James Potkukelkka – astelee lavalle käytettyjen autojen kauppiaan habituksessaan ja tytär ilmeilee kuin olisi nähnyt Viiltäjä-Jackin, Loch Nessin hirviön ja lentävän lautasen yhtä aikaa.

Lyhyen spiikin jälkeen lavan täyttää Deataksi esitelty nuori mies, joka räppää biisinsä kertsissä, kuinka ”kaikki tahtovat D:tä”.

Okei, naurahdin. Olen keskenkasvuinen. Arvostan, Deata.

Arvostan sinuakin, Miska. Sinun ei tarvinnut mennä Putoukseen asti keräämään suursuosiota sananmuunnoksilla. Sinä olet DIY-mentaliteetin ilmentymä.

(Oispa ollut YouTube minun nuoruudessani.)

Tyttären asetuttua voi isäkin havainnoida lähiympäristöstään jotain muutakin kuin sen kaikkein välittömimmän.

Poliisien jalkautuminen tubekansan keskuuteen synnyttää huvitusta mielensisäisessä maailmassa: olisiko oman lapsuuteni nuorisopoliisi pieneltä varsinaissuomalaiselta paikkakunnalta saapunut samalla tavalla neonvalojen välkkeeseen pitämään vlogia? Olisiko samaisen poliisimiehen viikset sensuroitu sosiaalisesta mediasta K-18-materiaalina?

Ja kuinka monta kertaa maijan takakonttiin nojaileva viehättävä naispoliisi mahtaakaan kuulla messukansan isäoletetuilta päivän aikana saman, väsyneen ”saako tulla pidätetyksi”-vitsin? Entä vihjailuja käsiraudoista?

Vai, hitto, oliko tämä laskelmoitua?

Paikalla on tottahan toki myös Suomen evankelisluterilainen kirkko nuorisopastoreineen jakamassa, ömm, ilmaista hattaraa. Armon hattaraa? Kirjoitettiinko tästä Apostolien teoissa? Ei sillä – myytinhän on kehityttävä tai se kuolee, niinhän sanoi se vanha Jungkin. Hyvä, että yrittävät.

Aivan oma ulottuvuutensa on pelinurkkaus, jossa uskonnolliseen hurmokseen lietsotut peruskouluikäiset tuijottavat silmät lautasina, kuinka joku toinen pelaa Minecraftia. Spontaanit kohahdukset ja huudahdukset laittavat vanhan jäärän luulemaan, että ruudulla olisi MM-95-finaalin toisinto tahi Lasse Virénin Münchenin juoksu.

(Suosittelen dissaajille, että eivät lähde väittelemään eSports-väen kanssa siitä, mikä on ”oikeaa urheilua”. Muuten voi äkkiseltään löytää itsensä sen vanhan jäärän asemasta, joka yrittää yhä argumentoida lapsenlapselleen, että LeBron James ei ole saman veroinen urheilija kuin Mika Myllylä tai muut kestävyyslajien karpaasit. Tulevaisuus on jotain, mitä emme voi edes käsittää.)

Iltapäivän vaihtuessa illansuuksi järjestäjät ilmoittavat, että Roni Bäckin tapaaminen on turvallisuussyistä siirretty pois Meet & Greet -pisteeltä. Pelkään jo pahinta, mutta tyttäreni katsoo minuun laiskasti ja toteaa nähneensä riittävästi yhden päivän varalle.

Boschin helvetistä palataan valoon ja noustaan kuopasta elävien maailmaan. Sitä ennen on kuitenkin laskettava Kampin keskuksen sponsoroima mattoliukumäki vielä yhden kerran.

Tubetus-ilmiössä on sinänsä aikuisen näkökulmasta paljon vieraannuttavia ainesosia.

Aristoteelisessa kaavassa marinoidulle mediankuluttajalle teini-ikäisten päättymättömät jorinat meikeistään, leluistaan ja keloistaan haukotuttavat ensiksi ja suututtavat sitten. Oma häiritsevä elementtinsä on myös tubettajien sponsorisisällöissä, joka karkaa aika kauaksi elokuvien ja tv-sarjojen diskreetistä tuotesijoittelusta.

Mutta toisaalta, mitä helvettiä muutakaan jonkun Pentti Saarikosken päiväkirjat olivat? Tai keskiverto aikalaisromaani? Yhtä ja samaa autofiktiota, soutamista ja huopaamista haaveiden ja rajoitteiden kanssa.

Toisaalta, ehkä juuri tässä soudetaan vedenjakajalla ja lähestytään salaisuutta, jonka kaikki sijoittajat ja markkinointikeisarit tahtoisivat omakseen: kenties juuri aitous on syy siihen, miksi tubetuksesta on tullut ilmiö?

Eikö siinä ole lopultakin jotain viehättävää ja oikeaa, että 12-vuotias naapurintyttö voi omaa lelukokoelmaansa esittelemällä kohota satoja tuhansia katsojia kerääväksi viraali-ilmiöiksi ohi käsikirjoittajatiimin kokaiininokkaisten soijamaidonvaahdottajien nuortenohjelmaan kynäilemien karikatyyrihahmojen?

Ja eikö se ole lopultakin positiivista kehitystä, että kerronta muuttuu rehellisemmäksi ja moniäänisemmäksi? Että nuoret uskaltavat kertoa mielenterveydestään, kehoistaan, peloistaan, suruistaan ja prosesseistaan vailla turhaa tarinallista painolastia – juuri sellaisina kuin ovat?

Että ihmisiltä voi saada ymmärrystä ja arvostusta ja rakkautta osakseen, vaikkei edes vie toisilta välitunneilla karkkirahoja, kasta niiden päätä vessanpyttyyn ja imppaa mopobensaa niin kuin mikäkin Muropaketti.comin päällystö.

Post skriptum:

En ollut ennen Tubeconia ja edellisen talven Tuhokapitalismi and Ummehtuneet Sukupuoliroolit On Ice -spektaakkelia edes ymmärtänyt, kuinka kokonaisvaltaisen uuvuttavia nämä lasten massatapahtumat ovat.

Kiitos ja anteeksi, äiti, että jouduit tulemaan kanssani Turkuhallin Teenage Mutant Ninja Turtles –musikaalishow’hun silloin joskus ysärin alussa.

Minusta kasvoi siitä huolimatta mielestäni varsin kelvollinen kansalainen.

 

Kuvat: Tubecon