Elokuva-arvostelu: Drag Me to Hell

11.06.2009 16:31 | Olli Sulopuisto

Drag Me to HellAlkuperäisnimi: Drag Me to Hell
Ohjaaja: Sam Raimi
Pääosissa: Alison Lohman, Justin Long, Lorna Raver
Pituus: 100 minuuttia
Ikäraja: K15
Käsikirjoittaja: Ivan Raimi, Sam Raimi
Kotisivu: www.dragmetohell.net

4/5

Mikähän siinä on, että Sam Raimin säikyteltävänä oleminen on niin kauhean kivaa? Onnettomasta pankkineidistä ja muinaisesta romanikirouksesta kertova – sikäli kuin tällainen elokuva nyt mitään mistään kertoo – Drag Me to Hell on julmetun nautittava kasa toisiaan seuraavia säikähdyksiä.

Periaatteessa sen ei siis pitäisi erota hirveästi vaikka pian teattereihin tulevasta Haunting in Connecticutista, mutta tällä kertaa periaate ei ole sama asia kuin käytäntö. Nimittäin se mikä tuntuu vähempilahjaisen ohjaaajan käsittelyssä kliseeltä ja halpahintaiselta tempulta, on Raimin elokuvassa erittäin toimivaa. Ohjaajan itsensä käyttämässä vertauksessa on järkeä: kyseessä todellakin on vuoristorata, jossa rauhalliset ja kiihkeät hetket seuraavat toisiaan täydellisesti ajoitettuina.

Alison Lohman on Christine Brown, kiltti ja kunnollinen pankkivirkailija, joka erehtyy urakehityksen huumassa kiistämään vanhan romaninaisen (Lorna Raver) lainanpidennyksen. Hän viskaa Brownin päälle lamia-kirouksen, joka tarkoittaa kolmen päivän kidutusta ja sitten helvettikeikkaa. Katsojat muistavat elokuvan esinäytöksestä, että nimen mukainen helvettiin raahaaminen on sitten täysin kirjaimellisesti otettava tapahtuma. Sitä ennen kattilat kilisevät, ovet paukkuvat ja ikkunan takana väijyy sarvipäinen silhuetti.

Drag Me to Helliä on tietenkin verrattava Evil Deadiin. Ensinnäkin on mukava huomata, että elokuvissa on sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Suurin samankaltaisuus on mielestäni molemmista välittyvä elokuvantekemisen riemu, joka löytyy kaikista Raimin parhaista töistä ja puuttuu huonoimmista.Drag Me to Hell

Eroista suurimpia ovat reilun 20 vuoden mittaisen uran varrella kertynyt ammattitaito, jonka ansiosta Drag Me to Hellistä ei paljon kökköyksiä löydy. Toisena erona on komedian sävy, sillä onelinerit ja puhtaan hupaiset slapstick-tempaukset puuttuvat. Se ei tarkoita, etteikö elokuvassa olisi huumoria. Se vain välittyy muilla tavoin – limaa sylkevä hampaaton demonivanhus sai ainakin minut kikattelemaan useaan otteeseen, samoin kuin möreällä äänellä puhuva riivattu kilipukki.

Tarinan loppukäänteen tajuaa ennalta, mutta se ei vähennä nautintoa tippaakaan, sillä eihän tässä muutenkaan olla juonen perässä juoksemassa. Neljäs tähti saattaa olla hitusen liioiteltu, mutta kyllä Raimin kauhupäristely on sorkanmitan kilpailijoitaan edellä. Kesäpäiväänsä ei paljon virkistävämmin voi elokuvateatterissa viettää.

PlusMiinusNolla

+ rytmi BUU! on hirmuisen BÖÖ! tehokas
+ kauhuelokuva, jota oli kiva katsoa
+ piristävä todiste siitä, että umpihuono Spiderman 3 ei ollut normisuoritus Raimilta