Elokuva-arvostelu: Kauhea kankkunen

24.06.2009 07:42 | Olli Sulopuisto

Kauhea kankkunenAlkuperäisnimi: The Hangover
Ohjaaja: Todd Phillips
Pääosissa: Bradley Cooper (Phil), Ed Helms (Stu), Zach Galifianakis (Alan), Justin Bartha (Doug), Heather Graham
Pituus: 102 minuuttia
Ikäraja: K13
Käsikirjoittaja: Jon Lucas & Scott Moore
Kotisivu: www.kauheakankkunen.fi

2/5

The Hangoverin* traileri saattaa olla vuoden hauskin. Se esittelee lyhyesti hahmot, lähtötilanteen ja elokuvan tyylilajin. Siinä on vitsejä, siinä on Mike Tyson – sen nähtyään haluaa lähteä teatteriin katsomaan itse elokuvan.

(*Pakko mainita nimestä heti kärkeen: Kauhea kankkunen on typerä nimi, The Hangover taas loistava. ”Se” krapula, krapuloiden krapula, kaikkien krapula kuningas! Mutta ei joku mikälie kehnon katala tai kummallisen kaamea kankkunen.)

Takaisin asiaan. Siinäpä sitten seisot elokuvateatterin aulassa, leffalippu kourassa ja popkorniastia toisessa. Vieläkin vähän naurattaa, kun miettii traileria. Leffa alkaa. Konsepti esitellään tehokkaasti siinäkin: muutamassa minuutissa näemme, kuinka rönttäinen kaveriporukka soittaa keskeltä autiomaata häihinsä valmistautuvalle morsiamelle ja sanoo ”Kadotimme Dougin”.

Siinä se on! Mahtava koukku, hieno tilanne, erinomainen aloitus. Sillä kuten morsiamen isä on kahta päivää aiemmin varoittanut polttariporukkaa: mitä tapahtuu Vegasissa, säilyy Vegasissa – ”paitsi herpes”. Ja miten hieno Gilligan-leikkaus: skoolauksesta ”Illalle, jota emme koskaan unohda” siirrytään seuraavaan aamuun, jolloin nojatuolista on palanut puolet pois, vaatekaapissa on vauva, baaritiskillä tepastelee kana, eikä kukaan tosiaankaan muista yhtään mitään mistään.

Kauhea kankkunen

Satun olemaan sitä koulukuntaa, jonka mukaan moni komediaelokuva kärsii juonen puutteesta. Kankkusella ei sitä pulmaa ole, vaan tarinaa on oikein tarpeeksi. Ongelmaksi tuleekin se, että juoni ei ole erityisen kiinnostava, sillä pääpaino ei oikeastaan ole kadonneessa kaiffarissa, vaan kaikissa niissä hassuissa sattumuksissa, joita ympäristöstä ja hahmoista saadaan irti.

Juoni on vain pakollinen kehikko, jolla erilliset sketsit saadaan perusteltua. Se ei pakota hahmoja muuttumaan, paitsi tietenkin aivan viime tingassa, mutta sitä ei lasketa – kaikki tietävät, että nössöstä tulee omanarvontuntoinen, sekopäästä vastuullinen ja pelottavasta ystävällinen.

Kaikki kiitos näyttelijöille, jotka yrittävät olla kukin omalla tavallaan hauskoja. Minä lämpenin eniten Ed Helmsille ja Zach Galifianakisille, mutta edellisen kohdalla se johtui Daily Show -mielleyhtymästä ja jälkimmäisen kohdalla hahmon pohjattomasta tyhmyydestä. Joka tosin kääntyy sopivassa kohdassa voitoksi.

Loppujen lopuksi haluaisin vielä mainita, että näin elokuvan lehdistönäytöksessä, jotka harvoin ovat sopivinta maaperää komedioille. Kenties olisin pitänyt sitä parempana, jos katsomo olisi ollut täynnä ja kaikki olisivat nauraneet jutuille. Mene ja tiedä.

PlusMiinusNolla
+ konsepti
– juoni on, etenkin loppuratkaisun valossa, turhan mekaaninen; seuraisin mieluummin kavereiden sekoilua ihan vapaamuotoisesti
+ traileri

Muropaketin uusimmat