Elokuva-arvostelu: Milk

Alkuperäisnimi: Milk
Ohjaaja: Gus Van Sant
Pääosissa: Sean Penn, Emile Hirsch, Josh Brolin, Diego Luna, James Franco, Alison Pill
Elokuvan pituus: 131 minuuttia
Ikäraja: K-13
Käsikirjoittaja: Dustin Lance Black
Elokuvan kotisivu: www.filminfocus.com/focusfeatures/film/milk/

San Francisco, 1978. Harvey Milk istuu keittiön pöydän ääressä ja napsauttaa nauhurin päälle. Hän sanelee kasetille muistelmansa, koska pelkää tulevansa murhatuksi. Kohtauksen väliin on leikattu uutisraportteja, jotka osoittavat, että pelko on käynyt toteen. Hän oli yksi ensimmäisistä julkiseen virkaan valituista yhdysvaltalaisista julkihomoista ja yksi monista poliittisen murhan kohteeksi joutuneista.

New York, 1970. Milk (Sean Penn) törmää metrosta poistuessaan Scott Smithiin (James Franco). He alkavat flirttailla ja samalla ymmärtää, miksi Pennille on povattu pääosa-Oscaria. Mutta katsokaapa, miten mahtava Franco on samassa kohtauksessa. Molemmat ovat silkkaa hymyä, puhdasta charmia. Penn on usein niin jumalattoman vakava ja ryppyotsainen, että tuntuu hyvältä nähdä hänet nauttimassa työstään.

Milk alkaa kuolemasta, mutta sitä ennen on elämä. Vaikka loppu on äkillinen, väkivaltainen ja tulee liian pian, ei tämä ole pohjimmiltaan surullinen elokuva. Päinvastoin se on rohkaiseva kunnianosoitus.

On aika selvää, että kyseessä on Gus Van Santille tärkeä tarina. Hän on erikoinen ohjaaja, joka aaltoilee amerikkalaisen taide-elokuvan eksentrisimmän laidan ja Hollywoodin mainstreamin suurimpien hittien välillä. Tällä kertaa toteutus on hillitympi kuin Van Santin viimeisimmissä ohjauksissa, mutta välähdyksiä elokuvallisesta yksityisajattelijasta kyllä mahtuu mukaan: kuvamateriaaleissa on sekoitettu autenttista tv-tallennetta ja valokuvia. Käsikirjoittaja Dustin Lance Black on haastatteluissa kertonut, että hän ajatteli aina Milkin olevan muodoltaan mahdollisimman perinteinen elämäkertaelokuva, jotta sen arka aihepiiri ei karkoittaisi epäileviä tuomaita.

Milk on suurehkon mittakaavan periodielokuva, eli toisin sanoen San Franciscoa on restauroitu näyttämään 30 vuotta vanhemmalta ja massakohtauksiin on haalittu väkeä reippaasti. Silti sen ytimessä ovat yksittäiset ihmiset, kuten Hollywood-tarinoissa yleensäkin. Milkin ja Smithin suhde ei kestä ikuisesti ja myöhemmin Harveyn elämään hoipertelee Jack Lira (Diego Luna). Kenties elokuvan tärkein ihminen nimihenkilön lisäksi on kuitenkin Dan White (Josh Brolin), joka uskoo olevansa oikeassa ja pelkää olevansa väärässä.

Kyynikko voisi sanoa, että elokuva on rakennettu maksimoimaan Oscar-potentiaali. On yhteiskunnallisesti tärkeä aihe, tositapahtumiin perustuva tarina, mahtava tähtirooli ja traaginen loppu. En tiedä, onko kyynikko oikeassa epäillessään motiiveja, mutta lopputuloksessa kieltämättä on lievää philadelphianismia. Pahimpana tai parhaana esimerkkinä siitä toimii aivan viimeisinä minuutteina nähtävä flashback, joka muistuttaa katsojalle oikein rankemman kautta, millaisen miehen San Francisco Milkissä menetti.