Elokuva-arvostelu: Night at the Museum 2

Alkuperäisnimi: Night At the Museum: Battle of the Smithsonian
Ohjaaja: Shawn Levy
Pääosissa: Ben Stiller, Owen Wilson, Robin Williams, Amy Adams
Pituus: 107 min
Ikäraja: K-7
Käsikirjoittajat: Robert Ben Garant ja Thomas Lennon
Kotisivu: www.nightatthemuseummovie.com

Millainen hulabaloo syntyy maailman suurimmassa museossa, kun näyttelyt heräävät yöllä henkiin touhuamaan omiansa? Vuoden 2007 hittikomedia Night At the Museum saa jatkoa vauhdikkaalla, mutta yllätyksettömällä elokuvalla.

Ensimmäisessä Night At the Museum -sarjan osassa tutustuimme New Yorkin luonnontieteellisessä museossa yövartijana toimineeseen Larryyn (Ben Stiller), jonka kauhuksi museon kokoelmat heräsivät öisin henkiin egyptiläisen taikalaatan ansiosta. Nyt Larry johtaa omaa menestyksekästä yritystään, jonka viimeisin hittituote on pimeässä hohtava taskulamppu. Kun museon kokoelmat laattoineen päivineen päätetään siirtää säilytykseen Washingtonin legendaariseen Smithsonianiin, on Larry uuden seikkailun edessä.

Smithsonian instituutti on Washington D.C:n suosituimpia nähtävyyksiä. Valtaisa museokompleksi rakentuu yhteensä 19 museosta. Kun maailman suurimman museon kokoelmat heräävät henkiin, on seurauksena juuri sellainen kaaos kuin odottaa saattaa.

Night At the Museum 2 noudattelee juonikuvioiltaan hassun hauskan seikkailuelokuvan kaavaa niin orjallisesti kuin vain laskelmoidun kaupalliselle elokuvalle on mahdollista. Juonen sijaan jatkuvalla tykityksellä ruudulle lauottavien vitsien olisikin tarkoitus kannatella katsojan mielenkiintoa. Valitettavasti jutut tuntuvat enimmäkseen olevan peräisin työhönsä leipääntyneen käsikirjoittajan kynästä. Paikoitellen alennutaan jopa aivottoman mäiskintähuumorin puolelle, josta osansa saavat niin Stiller kuin apinatkin.

Tällä kertaa pahiksena touhottaa lispaava faarao Kahmunrah (Hank Azaria), jonka tavoitteena on mikäpä muu kuin maailman valloitus. Romanttista jännitettä tarjoaa Larryn seuraan lyöttäytyvä Amelia Earhart (Amy Adams). Jo ensimmäisessä elokuvassa tavattua Dr. McPheetä esittää taas Ricky Gervais, joka vetää jälleen kerran maneerisen roolinsa, joka ilmeisesti on niin hauska, että sen voi ympätä leffaan kuin leffaan ilman sen kummempaa kehittelyä.

Mukana ovat tietenkin myös muut ensimmäisestä elokuvasta tutut hahmot, kuten innokkaan koiranpennun tavoin käyttäytyvä tyrannosaurus rexin luuranko, Robin Williamsin esittämä presidentti Theodore Roosevelt ja ilkikurinen kapusiiniapina. Miniatyyriroomalainen Octavius (Steve Coogan) ja tämän kaveri, pikkuruinen, mutta urhea cowboy Jedediah (Owen Wilson) ovat edelleen hupaisa parivaljakko.

Vanhojen tuttujen lisäksi Smithsonianin museoihin mahtuu monia hahmoja niin Uuden mantereen kuin Euroopankin historiasta. Iivana Julma (Christopher Guest), Napoleon (Alain Chabat) ja Al Capone (Jon Bernthal) jäävät kuitenkin mielikuvituksettomiksi karikatyyreiksi, joihin liittyvät vitsit on kuultu ja nähty lukemattomia kertoja ennenkin. Tyhjäpäiseksi ja turhamaiseksi kuvattu kenraali Custer (Bill Hader) nauttii uhkarohkeista hyökkäyksistä ja harjaa lakkaamatta kultaisia kutrejaan. Tässäkin tapauksessa yhden vitsin ympärille rakentuva hahmo ja saman vitsin toistaminen kolmeen kertaan hipoo jo sietokyvyn rajoja.

Historian hahmoja hulvattomampia ovatkin sivuosaan jäävät viittaukset populaarikulttuuriin ja taiteeseen. Darth Vader ja vihreä muppetti haluaisivat liittyä pahiksiin, mutta eivät ole tarpeeksi uhkaavia porukkaan. Taidemuseossa heräävät myös tutut taulut henkiin ja niihin voi jopa hypätä sisään. Stillerin kohelluksen taustalla voi muutaman kerran bongata muun muassa Jeff Koonsin kuuluisan ilmapallokoiran pompsahtelemassa ties minne.

Musiikillisia vitsejä ei ole unohdettu, ja elokuvan hauskimpia hahmoja ovat museokaupan rihkama-Einsteinit laulamassa That’s the way (uh-huh uh-huh) I like it (uh-huh uh-huh) ja kiusallisen innokkaat cupidot, joiden enkelimäisinä ääninä kuullaan teinisuksee The Jonas Brothers.

Ohjaaja Shawn Levy oli vastuussa myös sarjan ensimmäisestä elokuvasta ja tunnetaan muuten lähinnä Vaaleanpunainen Pantteri-elokuvan ohjaajana. Vauhtia ja toimintaa Levy on elokuvaansa saanut siinä määrin, ettei hengähdyshetkiä juuri jää. Päätön kohelluskin tuntuu puuduttuvalta, kun siinä ei ole mitään tasoeroja.