Elokuva-arvostelu: Skavabölen pojat

04.09.2009 07:05 | Olli Sulopuisto

Skavabölen pojatOhjaaja: Zaida Bergroth
Pääosissa: Lauri Tilkanen, Iiro Panula, Leea Klemola, Martti Suosalo, Ilmari Järvenpää, Onni Tommila, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Sulevi Peltola, Henriikka Salo ja Eila Roine
Pituus: 126 minuuttia / 2 h 6 min
Ikäraja: K13
Käsikirjoittaja: Antti Raivio, Jan Forsström ja Zaida Bergroth
Kotisivu: www.skavabolenpojat.fi

2/5

Nykyisyys on helvettiä, jos lapsuus on helvettiä. Lapsena aikuisten maailman tapahtumat näyttäytyvät osin selittämättöminä, mutta niiden merkityksen tajuaa aina. Ehkä ei selviä, miksi isästä tai äidistä tuntuu pahalta, mutta ei jää pienintäkään epäilystä siitä, etteikö heistä tuntuisi pahalta.

Skavabölen pojat on kuvaus lapsuudesta, hajoavasta perheestä ja 1970-luvusta. Se on lyhytelokuvillaan nuoruutta aiemminkin tutkailleen Zaida Bergrothin esikoispitkä. Lyhäreiden suosion lisäksi paineita tulee siitäkin, että Skavabölen pojat oli näytelmänä menestys. Siitähän minä en pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuneena junttina tosin tiedä mitään.

Seitsemänkymmentäluvulla pojat, isoveli Rupert (Ilmari Järvenpää) ja pikkuveli Evert (Onni Tommila) katsovat isän (Martti Suosalo) kanssa, kun Lasse Virén kaatuu Münchenissä ja juoksee silti voittoon. Liekö sillä muuten väliä, että muu maailma muistaa nuo olympialaiset lähinnä useiden ihmisten kuolemaan johtaneesta terrori-iskusta?

Perheen miehet kokkaavat äidille (Leea Klemola) aamupalaa. Kymmenen vuotta myöhemmin armeijasta palaava Rupert (Lauri Tilkanen) tekee samalla tavalla ruokaa Evertille (Iiro Panula), joka asuu yhdessä isän kanssa. Talon ullakolla on pääkallo, joka tuo mieleen vanitas-maalaukset, eli elämän perimmäisen turhuuden. Mitä on tapahtunut?

Skavabölen pojat

Paluu 1970-luvulle nostaa salaisuuden verhoa. Elämä on hauskaa, villiä ja vapaatakin, kunnes jostain löytyy hajuvedellä roiskittu kirje. Sen jälkeen mikään ei ole kuin ennen.

Ohjaaja Bergroth totesi Imagen haastattelussa, että realistisia nuoruuskuvauksia ei ole koskaan liikaa. Noh, minä satun olemaan eri mieltä. En osaa selittää mitenkään muuten sitä, että en lämmennyt elokuvalle. Sen osatekijöissä ei ainakaan ole mitään vikaa. Lapsinäyttelijät ovat hyviä, samoin kuin Leea Klemola ja Martti Suosalo, joilta ei tosin vähempää odotakaan. Epookki täsmää mielikuviin tuosta ajasta: vaatteet ovat samettia, värit maanläheisiä ja karkit Fazerin parhaita.

Kertomuksessa on vahva todellisuuden tuntu. Oli se sitten suoraa omaelämäkertaa tai sovitettua sellaista, sekä lasten puhe että reaktiot perheen kriisiin tuntuvat oikeilta. Tarina tuntuu kompaktilta, mitä nyt ehkä vähän vierastin pahan psykologisointia. Siis sillä tavalla, että kun menneisyyden synnit määräävät täydellisesti myöhemmän toiminnan, niin jotenkin sen myöhemmän elämän näyttäminen tuntuu… turhalta.

PlusMiinusNolla
+ mainiosti näytelty
+ huumori paitsi keventää kokonaisuutta, myös syventää synkkiä hetkiä
– takaumin kerrottu tarina hajoavasta perheestä ei jostain syystä koskettanut minua

Muropaketin uusimmat