Arvostelu: Avengers: Infinity War on Marvel Studiosin suurin ja synkin elokuva

25.04.2018 06:00 | Tatu Junni

Marvel Studiosin kolmas Avengers-elokuva on studion supersankarielokuvista synkin, suurin ja surullisin. Hymy ei kuitenkaan hyydy edes silloin, kun Thanos uhkaa tuhota puolet koko maailmankaikkeuden elämästä.


Ensi-ilta: 25.4.2018 / Alkuperäisnimi: Avengers: Infinity War / Ohjaus: Joe ja Anthony Russo / Käsikirjoitus: Christopher Markus & Stephen McFeely / Pääosissa: Robert Downey Jr, Chris Evans, Chris Hemsworth, Scarlett Johansson, Mark Ruffalo, Anthony Mackie, Elizabeth Olsen, Paul Bettany, Chris Pratt, Benedict Cumberbatch, Tom Holland, Chadwick Boseman… / Pituus: 2 h 32 min / Ikäraja: K12


Avengers: Infinity Waria voi lähestyä kahdesta kulmasta. Iron Manista (2008) käynnistyneen Marvel Cinematic Universen faneille se on 10 vuoden terminus, melkein 20 jakson mittaisen ”tuotantokauden” loppuhuipennus tai ainakin välietappi, jonka jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.

Ja sitten ovat ne, jotka ovat odottaneet elokuvaa vielä pidempään, kokonaiset 25 vuotta.

Kevät 1993 oli Marvel-faneille hienoa aikaa. Ensin MARVEL-lehden numerossa 4/1993 esiteltiin Peter Davidin uusi tulkinta Hulkista. Gammasankari oli keksitty mielenkiintoisella tavalla uudelleen, ja Dale Keownin kuvitus viimeisteli tarinan, jossa älykäs ja entistä tasapainoisempi Hulk kohtasi Pantheon-järjestön sankarit.

Hulk oli kuitenkin vasta alkusoittoa sille, mitä MARVEL:in seuraavassa numerossa oli tarjolla.

Kostajat: Ikuisuuden rautahanska saapui lehtipisteisiin juuri ennen kesälomia. Jo kansi lupasi paljon: siinä poseerasivat supersankareista suurimmat, ja heidän yllään irvisteli Thanos, jota ei Suomen lehdissä ollut aikaisemmin nähty. Yhdysvalloissa jo vuonna 1991 The Infinity Gauntlet -nimellä julkaistun tarinan ansiosta ”hullu titaani” tuli kuitenkin kertaheitolla tutuksi jokaiselle Marvel-fanille. Mail-Manin palstalla julkaistuissa lukijakirjeissä hehkutettiin vuoden sarjakuvatapausta innoissaan.

Jim Starlinin kirjoittama, ja George Pérezin ja Ron Limin kuvittama kuusiosainen seikkailu oli ennennäkemättömän mahtipontinen. Tarina, jossa Thanos lempeä Kuolemalta ruinatessaan tappoi puolet maailmankaikkeuden elävistä olennoista, muodostui heti klassikoksi. Yhtäkkiä aikaisemmat team up -tarinat Salatut sodat (Hämähäkkimies 1987–1988) ja Kostajien ja Ryhmä-X:n kärhämä (Ryhmä-X 1–2/1990) tuntuivat kömpelöiltä räpellyksiltä.

Moni – minä joukossa – tajusi vasta jälkikäteen, että Ikuisuuden rautahanska oli lupaavan alun jälkeen pitkälti pelkkää kosmista turpasaunaa, ja tarina vieläpä nollasi itse omat järisyttävät muutoksensa ennen loppua (MARVEL 7/1993). Lisäksi jatko-osat Ikuisuussodat (MARVEL 6–7/1994) ja Ikuisuuden ristiretket (MARVEL 8–9/1995) haiskahtivat pahasti rahastukselta. Thanosin oma lehti (MARVEL 6/1996) oli suorastaan pettymys (pientä lohtua faneille toi sen kylkiäisinä jaettu ja kohtalaisen härski ”Hulk ja Marlo” -juliste). Kaikesta tästä huolimatta Thanos ja Ikuisuuskivet onnistuivat tekemään lähtemättömän vaikutuksen.

Tässä kohtaa otan hieman takaisin aikaisempia sanojani:

Ei Ikuisuuden rautahanskan elokuvasovituksesta kukaan oikeasti uskaltanut tai osannut vielä 1990-luvulla haaveilla. Tuolloin kun vasta huhuttiin, että James Cameron saattaa ohjata ensimmäisen Spider-Man-elokuvan. Käytännössä supersankarielokuvat olivat yhtä kuin uusin Batman.

Pari vuosikymmentä myöhemmin tilanne oli jo aivan toinen.

Jokainen sarjakuvansa lukenut Marvel-fani arvasi kuusi vuotta sitten The Avengersin (2012) loppukohtauksen nähdessään, mitä valkokankaalla ennen pitkää tultaisiin näkemään, jos Marvel Studios suinkin pysyisi pystyssä ja jatkaisi elokuvien tekemistä.

Missä Thanos, siellä Ikuisuuskivet. Ja missä Ikuisuuskivet, siellä Ikuisuuden rautahanska.

Tänään ensi-iltansa saava Avengers: Infinity War on pienestä nimimuutoksesta huolimatta Marvel Studiosin valkokangasuniversumin vastine vuoden 1993 sarjakuvalle. Kuten Avengers: Age of Ultronin (2015) ja Captain America: Civil Warin kohdalla (2016), alkuperäisteoksesta on poimittu aineksia, mutta tarinaa ei ole lähdetty kääntämään valkokankaalle orjallisesti. Kukaan tuskin yllättyy kertoessani, ettei Infinity Warissa ole mukana Hopeasurffaria, Adam Warlockia, Pip-peikkoa, Galactusta, Tähtikettua tai Tulilordia.

Poissa ovat jopa Mefisto ja Kuolema, jotka olivat erittäin merkittävässä roolissa Jim Starlinin kirjoittamassa tarinassa. Ja kun Kuolema on poissa, on Thanoksella tietenkin uusi motiivi toimilleen.

Olennaisin on kuitenkin jäljellä:

Marvelin supersankarit liittoutuvat yhdessä kukkulan kuninkaaksi hinkuvaa Thanosta (Josh Brolin) vastaan, ja sitten sattuu leukaan. Sarjakuvaversion sankareita on korvattu suorasti tai epäsuorasti niillä, jotka on katsojille 10 vuoden aikana Marvel Cinematic Universen elokuvissa esitelty. Esimerkiksi Musta pantteri oli sarjakuvassa kuolleiden listalla, mutta päässyt nyt mukaan Infinity Wariin.

Avengers: Infinity Warin arvosteleminen on sikäli hieman haastavaa, että kaikki periaatteessa tietävät, mitä on luvassa, mutta kukaan ei varsinaisesti tiedä ollenkaan, mitä on luvassa. Marvel on kampanjoinut Twitterissä ja Facebookissa ThanosDemandsYourSilence -teemalla, ja pyytänyt elokuvan nähneitä vaikenemaan sen juonenkäänteistä.

Pyyntö toistettiin myös Helsingissä järjestetyn pressinäytöksen alussa.

Avengers: Infinity Warin nähtyään on helppo ymmärtää, miksi salaisuuksia on haluttu suojella Star Warsin malliin. Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn käsikirjoittamassa elokuvassa on useita odottamattomia käänteitä, joista ei ole liikkunut edes huhuja ennakkoon. Salaisuuksien verkosta kertoo paljon sekin, että tämänkin arvostelun kohtauskuvien joukossa nähdään ainakin yksi sellainen tilanne, jota ei ole elokuvassa oikeasti mukana.

Kunnioitan tietenkin elokuvantekijöiden pyyntöä, ja esitän tästä eteenpäin kommentteja Infinity Warista mahdollisimman yleisellä tasolla.

Joe ja Anthony Russo ovat ohjanneet aikaisemmin Marvel Studiosin parhaisiin elokuviin lukeutuvat Captain America: The Winter Soldierin (2014) ja Captain America: Civil Warin. Jos pitää niistä, pitää luultavasti myös Infinity Warista siinä mielessä, etteivät veljekset ole lähteneet keksimään pyörää uudelleen.

Kolmas Avengers-elokuva näyttää ja kuulostaa ihan Marvel Studiosin elokuvalta. Hyvässä ja pahassa.

Avengers: Infinity Warin tarina leviää pitkin galaksia, ja mukana on aivan tolkuton määrä hahmoja. Jo Civil War oli toki hyvin täyteen ahdettu, mutta nyt mennään ihan eri sfääreihin.

Koska hahmogalleria on valtava, moni merkittävämpikin sankari jää väkisinkin vähälle huomiolle. Armollisesti Avengers: Infinity Waria ei kuitenkaan vaivaa ihan yhtä paha hahmoruuhka kuin vaikkapa X-Men: The Last Standia (2006) tai X-Men: Apocalypsea (2016). Lisäksi osa tutuista hahmoista on jätetty tarinasta pois (odottamaan jatko-osaa, veikkaan), ja heidän katoamisensa selitetään nopeasti vain dialogitasolla.

Laajaa hahmogalleriaa suuremman haasteen Avengers: Infinity Warille asettaa se, että hahmot ovat useana eri porukkana hajallaan eri puolilla universumia. Tämä kohtausten ja kovin erilaisten kohtaloiden välillä hyppiminen tekee kokonaisuudesta väkisinkin sirpaleisen.

Tilannetta pahentaa entisestään se, että Infinity Warin tunnelma loikkii äärimmäisen synkästä kepeään komediaan. Tuntuu että Marvel Studios ei osaa enää päästää huumorivaihteesta irti edes silloin, kun tilanne sen vaatisi. On erityisen ärsyttävää, kun elokuva kannustaa siirappista äänimattoa myöten suremaan jonkin hahmon kovaa kohtaloa, ja heti minuutin jälkeen joku supersankareista koettaa keventää tunnelmaa verbaalisella kainalopierulla.

Infinity Warin kiinnostavin hahmo on selvästi Thanos.

Sarjakuvaversioonsa nähden Thanos on huomattavasti tasapainoisempi ja ”inhimillisempi”. Black Pantherin (2018) Killmongerin tavoin häntä voi tavallaan sympatiseerata, joskaan ei ihan kannustaa. Kaikkiaan hahmo on Marvel Studiosin parhaita pahiksia. Josh Brolin on juuri sopivan maskuliininen esittämään Thanosta – harmi vaan, että CGI-osasto on selvästi paikoin joutunut vetämään mutkia suoraksi saadakseen hahmon valmiiksi ensi-iltaan mennessä.

Thanoksen kätyreistä sen sijaan ei voi juuri kehuja lausua. Black Orderin jäsenet ovat visuaalisesti kelpo kopla, mutta selvästi luotu pelkäksi tykinruoaksi, ja koska Thanos ei voi itse ehtiä joka paikkaan. Enimmäkseen Black Orderin jäsenet ovat mukana vain toimintakohtauksissa, jotka ovat liian usein – taas kerran, opi jo Marvel – epäselviä ja liikaa pelkkiin pikseleihin nojaavia. Ei ehkä olisi Marvelille pahitteeksi palkata joku Zack Snyderin tai George Millerin kaltainen visualisti mukaan elokuvien toimintakohtauksia suunnittelemaan.

Lienee sanomattakin selvää, että Avengers: Infinity War on elokuva, jota ei kannata mennä katsomaan, jos ei ole katsonut aikaisempia Marvel Studiosin elokuvia tai ainakin huomattavaa osaa niistä. Infinity War tulee arvatenkin rikkomaan jos jonkinmoisia ennätyksiä etenkin Pohjois-Amerikassa, mutta sen katsomisessa kylmiltään on yhtä vähän järkeä kuin vaikkapa Twin Peaksin katsomisessa viimeisestä jaksosta alkaen.

Infinity War ei ole aivan yhtä poskettoman kosminen kuin sarjakuva, mutta maanläheiseksikään sitä ei voi kutsua. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä hullummaksi homma käy. Toivottavasti ette laske tätä spoileriksi, mutta Infinity War päättyy kesken – todella synkästi ja todella kutkuttavaan kohtaan. Jatkoa on luvassa vuoden päästä neljännen Avengers-elokuvan muodossa. Sen tarina on niin salainen, ettei edes elokuvan nimeä ole paljastettu. Yksi asia on kuitenkin varmaa: jos Avengers: Infinity War oli pelkkä alkusoitto (ja sitähän se oli), on jatko-osassa luvassa melkoinen show.

Avengers: Infinity Warille on ikävä antaa arvosanaa, kun sen tarina on selvästi vasta puolivälissä. Lisäksi kirjoitan puhtaasti ensituntumien pohjalta (pressinäytös päättyi kolmisen tuntia sitten).

Tähän mennessä Thanoksen tarina on kuitenkin toiminut kiitettävän hyvin. Aikaisemmin esittämästäni kritiikistä huolimatta todellakin pidin elokuvasta alusta loppuun, enkä olisi vielä 2,5 tunnin jälkeenkään halunnut Infinity Warin päättyvän.

Ehkä seuraavassa elokuvassa, kun supersankarit liittoutuvat kunnolla eivätkä ole enää levällään (tämä ei ole spoileri, vaan taas oma veikkaukseni), ja suru ja viha dominoivat tunnekarttaa (taas oma veikkaukseni), Infinity Warin sirpaleisuus jää taakse ja Ikuisuuskivien saaga nousee täyteen potentiaaliinsa.

Toivoa sopii myös, että kaikkia nyt kaatuneita hahmoja ei pakoteta takaisin haudasta kosmisella kikkailulla, kuten tehtiin sarjakuvassa. Ainakin tällaisen lupauksen Infinity War epäsuorasti katsojilleen antaa kohdassa, jossa Thanos toteaa happamasti: ”No resurrections this time”.

AVENGERS: INFINITY WAR

”Avengers: Infinity War on hieno kierrätys sarjakuvaklassikosta, mutta ei järin tasapainoinen elokuva.”