Arvostelu Michael Mannin ja Adam Driverin uusi Ferrari-elokuva on sekasotku, joka julkaistiin Suomessa suoraan suoratoistossa

Michael Mannin ohjaama Ferrari-elämäkertaelokuva on hämmentävä yhdistelmä teknistä taituruutta, tahatonta huumoria ja puuduttavaa ihmissuhdedraamaa.

Ensi-ilta: 24.2.2024. (Prime Video)
Alkuperäisnimi: Ferrari
Ohjaus: Michael Mann
Käsikirjoitus: Troy Kennedy Martin
Pääosissa: Adam Driver, Penélope Cruz, Shailene Woodley, Sarah Gadon, Gabriel Leone, Jack O’Connell
Pituus: 130 minuuttia
Ikäraja: K16

Ohjaaja Michael Mannin fanittaminen alkaa olla yhä vaikeampaa. Venetsian elokuvajuhlilla viime vuoden elokuussa maailmanensi-iltansa saanut Ferrari on ohjaajan ensimmäisen elokuva sitten vuoden 2015 Blackhat-katastrofin. (Arrow Videon viime vuonna julkaisema ohjaajan versio Blackhatista oli vain hieman alkuperäistä parempi.)

Adam Driverin tähdittämä Ferrari-tuotemerkkidraama ja periodikaahaus on jostain kumman syystä saanut pääosin positiivisen vastaanoton. Mannin myöhemmän uran tavaramerkiksi muodostunut digikameroilla taltioitu, liki videopelimäinen visuaalinen ilme, taitava leikkaus ja erinomainen äänisuunnittelu tekevät vaikutuksen.

Teknisellä taituruudella ei piiloteta sitä, että Ferrari on todella epätasainen elokuva. Saippuaoopperamainen ihmissuhdedraama ja intiiminpelottavat kaahauskohtaukset ovat osittain kuin eri elokuvista. Näyttelijöissä ei ole sen suurempaa vikaa, mutta Troy Kennedy Martinin käsikirjoitus aliarvioi heidän taitojaan. Käsikirjoitus  tekee oikeista ihmisistä yhden idean puupökkelöitä vailla tarttumapintaa.

Kuva: © Eros Hoagland

House of Gucci -jatko-osa?

Ferrari sijoittuu vuoteen 1957 ja kertoo entisestä Formula 1 -kuski Enzo Ferrarista ja hänen kipuilustaan niin bisneksen kuin yksityiselämän puolella. Driverin näyttelemä Ferrari on itsekeskeinen, rikas kusipää.

Kliseisiä käskyjä suoltavasta harmaahapsesta olisi saanut ehkä enemmän irti tekemällä hahmosta vielä enemmän rehellisen karikatyyrin. Driver suoltaa englantia samalla, ei kovin vakuuttavalla italialaisaksentilla kuin vuoden 2021 House of Gucci -elokuvassa. Ferrari-leffalla onkin aivaa liikaa yhteistä tuon Ridley Scottin ohjaaman tyhjyyttään kolisseen luksustuotemerkkielokuvan kanssa.

Enzo Ferrarin ja hänen vaimonsa Lauran (Penélope Cruz) sodan jälkeisessä Italiassa pyörittämä autotehdas on konkurssin partaalla. Pariskunnan Dino-poika on kuollut vain vuotta aiemmin. Enzolla on myös toinen poika avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Shailene Woodleyn esittämä rakastajatar Lina Lardi vaatii miestä tunnustamaan Piero-juniorin virallisesti pojakseen. Rahanteko autotehtailulla on kiinni sekä puolet puljusta omistavasta vaimosta kuin menestyksestä 1000 mailin mittaisessa Mille Miglia -kilpailussa.

Ferrarin kaltaisten elämäkertaelokuvien suurin ongelma on se, että lopputulos on kaikille ennalta selvä.

Kuva: © Lorenzo Sisti

Huutonaurua

Menestyneen toimitusjohtajaukkelin ongelmat eivät ole kovin kiinnostava aihe vuonna 2024. Samankaltainen tarina jättifirmojen ja kaikkien tuntemien brändien alkutaipaleesta on nähty viime vuosina jo aivan liian monta kertaa, paljon Ferraria parempina versioina.

Mann on kertonut, ettei Ferrari ole kilpa-ajoelokuva, vaan draama. Tämä on täysin totta, mutta ohjaajan olisi silti kannattanut keskittyä enemmän kaahaamiseen. Yli kahden tunnin mittainen nahistelu ihmissuhdeongelmineen näyttävien lavasteiden edessä turruttaa. Edes hidastempoisten draamojen suuri ystävä ei tahdo saada Ferrarista juuri mitään irti. Leffan loputon jaarittelu loikkii epäloogisesti ylidramaattisesta kohtauksesta toiseen.

Äärivakavan sanailun väliin leikatut kilpa-ajokohtaukset on toteutettu komeasti, mutta kaarojen kolaroidessa ei voi kuin nauraa ääneen. Tietokonetehosteet ovat käsittämättömän halvan ja epäuskottavan näköisiä. Oikeiden autojen sijaan kuvissa on kuin animoitu neppis-kilpailu suoraan päiväkodin hiekkalaatikolta jostain 1980-luvun alkupuolelta. Fyysikan lait unohtuvat kilpa-autojen lähtiessä lentoon.

Kohtauksia ei pitäisi irrottaa kontekstista, mutta koittakaapa katsoa naama vakavana vaikkapa pätkä leffan ensimmäisestä kolarista tai loppupuolen useita ihmishenkiä vaatinut kohtaus.

Kirkkaanpunaiset pikakiiturit uhmaavat fysiikan lakeja kuin loikaten hetkeksi Roland Emmarichin Moonfall-katastrofileffan todellisuuteen.

Kuva: © Lorenzo Sisti

Hämmentävä sekasotku

Mann leikkaa heti naurettavien rysähdysten jälkeen takaisin realistisiin kuviin, alleviivaten onnettomuuksien karmeutta. Ruhjoutuneet ihmisruumit hätkähdyttävät, mutta Enzo Ferraria kuljettajien kuolemat eivät hidasta. Katsoja ei tiedä kuinka reagoida tahattoman slapstickin ja aidon näköisten onnettomuuksien yhdistelmiin.

Vaikutusvaltaisen ja muita kohtaan täysin kusipäisesti käyttäytyvän Ferrarin itsesääliruikutus elämänsä ongelmista puuduttaa jo ennen puoltaväliä. Miehen toivoo itse murskautuvan mössöksi rumaa ääntä pitävien peltipurkkiensa sisään.

Myös italialaisaksentit ärsyttävät. Driver pääosassa pärjää joten kuten, mutta osa hahmoista kuulostaa suoraan Super Mariosta karanneelta. Esimerkiksi Shailene Woodley unohtaa vähän väliä edes yrittää lausua englantia italialaisittain.

Kuva: © Lorenzo Sisti

Yhdentekevä autourheiludraama

Penélope Cruz puolestaan näyttelee kuin olisi jossain muussa elokuvassa kuin kollegansa, antaen itsestään aivan liikaa. Yksiulotteiseksi kirjoitetun vaimon rooli hyvin tehtynä ei paljon pelasta. Ferrarin kuskit puolestaan jäävät täysin statisteiksi. Käsikirjoitus on kiinnostunut heistä ihmisinä yhtä vähän kuin Enzo-herra piittaa heidän hengestään.

Ferrarin jälkeiseen aikaan sijoittuva Ford v Ferrari oli huomattavasti parempi teos, josta jopa formulakilpailuja inhoava innostui helposti. Tämän vuosituhannen puolella tehdyistä formulaelokuvista katsojaa aliarvioimatta viihdyttävin lienee edelleen Ron Howardin vuoden 2013 Rush.

Ferrari jää todella kauas Mannin parhaista elokuvista kuten The Insider, Viimeinen mohikaani, Heat, Collateral tai Thief. Edeltävä Blackhat oli sentään rehellisesti silkkaa kuonaa. Ferrari on vain yhdentekevä.

Suomessa vaille elokuvateatterilevitystä jäänyt Ferrari tuli tarjolle Prime Videoon 24. helmikuuta.

FERRARI

”Michael Mannin paluuksi hehkutetun Ferrarin tekninen taituruus ei pelasta kehnoa autourheiludraamaa.”