Arvostelu Moonfall on ruma ja tyhmä katastrofielokuva, josta tuli 140 miljoonan dollarin floppi ihan syystä
Roland Emmerichin ruma, typerä ja kaikin tavoin epäonnistunut Moonfall on hädin tuskin puolikkaan tähden arvoinen katastrofi.
Ensi-ilta: 18.3.2022
Alkuperäisnimi: Moonfall
Ohjaus: Roland Emmerich
Käsikirjoitus: Spenser Cohen, Roland Emmerich & Harald Kloser
Pääosissa: Halle Berry, Patrick Wilson, John Bradley, Michael Peña, Donald Sutherland & Charlie Plummer
Pituus: 130 minuuttia
Ikäraja: K12
Roland Emmerichin filmografia on täynnä pöhköjä, mutta viihdyttäviä katastrofielokuvia. Jo yli kuukausi sitten Yhdysvalloissa ensi-iltansa saanut Moonfall on niistä huonoin, suorastaan idioottimainen. 140 miljoonan dollarin tuotantobudjetilla tehty elokuva on aivan uskomattoman typerä, ruma ja kaikin tavoin epäonnistunut CGI-mössö. En toivo epäonnea yhdellekään elokuvantekijälle, mutta Moonfallin totaalifloppaus tuntuu jollain tasolla ansaitulta – erityisesti sen jälkeen kun Emmerich haukkui supersankarielokuvat, mutta tekee itse vielä huonompaa green screen -moskaa.
Ohjaaja-käsikirjoittajan aiemmista elokuvista kehnoimmatkin ovat onnistuneet viihdyttämään ainakin pelkällä tolloudellaan. Moonfall ei toimi edes kalkkunana. Uutuus jatkaa tutulla tyylillä, yrittäen olla vielä massiivisempi ja näyttävämpi kuin Independence Day, sen vuoden 2016 Resurgence -jatko-osa tai The Day After Tomorrow.
Roland Emmerichin omien ohjaustöiden lisäksi Moonfall vertautuu myös Armageddoniin, ollen kuitenkin vielä sitäkin älyttömämpi viritelmä. Tälläkin kertaa avaruuteen ammutaan kööri epätodennäköisiä sankareita suorittamaan mahdotonta tehtävää ja pelastamaan maailma.
Maapalloa uhkaa jälleen täystuho, koska Kuun kiertorata on muuttunut. Se on syöksymässä suoraan maata kohti, eikä aikaa ole jäljellä kuin muutama päivä. Jo ennen törmäystä Kuu aiheuttaa massiivisia luonnonkatastrofeja. Jättimäiset tsunamit ja muut luonnonmullistukset ovat vain alkua.
Moonfallin sankareita ovat entiset astronautit ja työtoverit Jo Fowler (Halle Berry) ja Brian Harper (Patrick Wilson). He ovat aiemmin selvinneet yhdessä avaruudessa tapahtuneesta yliluonnollisen oloisesta onnettomuudesta. Fowlerista on tullut NASA:n johtaja ja Harperista työtön epäonnistuja, jonka kertomusta hänen avaruudessa näkemästään omituisuuksista ei usko kukaan.
Kolmas sankari on salaliittoteoreetikko K.C. Houseman (John Bradley). Hän on uskonut ja kailottanut koko ikänsä, että Kuu on avaruusolioiden tekemä megarakennelma, ontto kone ja jonkin sortin avaruusasema. Kahjo saa tietysti ennen NASA:a selville sen, että Kuu uhkaa tuhota kaiken elävän.
Vaikka hahmon uskomukset ovatkin avaruusoliohörhöilyä, niin näinä QAnon-aikoina salaliittoteoriitikon nostaminen sankariksi on vähintäänkin omituinen valinta. Avaruusnörtin idoli on tietysti Elon Musk, jonka hän kertoo ääneen useampaan otteeseen yli kahden tunnin, eli aivan liian pitkän elokuvan aikana.
Moonfall tarjoaa ainoat kunnon naurut Fowlerin päätyessä NASA:n salaiseen rakennukseen, jossa pimeässä istuu Donald Sutherlandin esittämä entinen NASA-pamppu Holdenfield. Hän on tiennyt Kuun salaisuuden jo Apollo 11 -lennosta lähtien. Sutherland näyttää pitkässä tukassaan siltä, että hän on odottanut pimeässä varastossa aina JFK-elokuvasta lähtien, jossa konkari myös näytteli korkea-arvoista informanttia.
Moonfall lähtee viimeistään siinä vaiheessa kirjaimellisesti sfääreihin, kun sankarimme matkaavat Kuuhun avaruussukkulalla ilman kantoraketteja. Kuu on jo niin lähellä Maata, että sen vetovoima riittää rykäisemään aluksen pinnalleen. Tämä on vasta alkua kunnon tykittelylle, jossa olisi mahdollisuudet hölmönviihdyttävään spektaakkeliin.
Rakenteeltaan Moonfall on raivostuttava.
Roland Emmerich yrittää kuljettaa avaruussekoilun rinnalla kahta täysin turhaa juonikuviota maan pinnalla. Yhdessä armeija haluaa räjäyttää koko Kuun ydinaseilla. Toisessa Fowlerin ja Harperin pojat päätyvät uudisperheineen yhteiselle seikkailulle, koska Michael Peñan esittämä isäpuoli päättää viedä Harperin exän ja pojan Aspeniin. Syyssä lähteä maailmanloppua pakoon lumen keskelle Coloradoon on suunnilleen yhtä paljon järkeä kuin koko elokuvassa.
Visuaalisesti Moonfall on jättibudjetilla tehtyä luokattoman rumaa cgi-puuroa. Emmerich yrittää esitellä elokuvassan yhä näyttävämpiä, kosmisen kokoluokan katastrofeja, mutta epäonnistuu täysin. Leffa näyttää kehnolta videopeliltä, jonka surkeat tehosteet eivät saa katastrofin skaalaa tuntumaan jättimäiseltä. Näyttelijöiden loputon green screenin edessä heiluminen on vain puuduttavan tylsää. Käsikirjoitus on myös dialogin osalta pelkkää myötähäpeää, kliseistä asioiden aukiselittämistä.
Leffan kolmannen aktin kosminen yllätys keikauttaa kertomuksen niin häröksi, että viimeistään siinä vaiheessa katsojan pitäisi hymyillä pöhköydelle. Moonfall ei onnistu siinäkään, sillä se ottaa jostain järjettömästä syystä itsensä vakavissaan, vaikka viljelee kehnoa puujalkahuumoria. Elokuva ei itse tajua olevansa jättibudjetilla tehtyä b-luokan kökköä, jonka 130 minuutin kesto tuntuu pieneltä ikuisuudelta.
Moonfall ei kommentoi maailman tilaa, eikä elokuvalta mitään syvällisempää edes kaipaa. Rymistely on vain väärällä tapaa tyhmin elokuva todella pitkään aikaan. Emmerich sanoo supersankarielokuvien pilaavan leffateollisuuden loputtomilla jatko-osilla ja kierrättämällä vanhoja ideoita. Silti hän itse ohjaa yhtä ja samaa katastrofielokuvaa yhä uudestaan.
Jos leffasta on pakko keksiä jotain kehuttavaa, niin siinä ei pelasteta pelkkää Amerikkaa, muttei myöskään pidellä toisia kädestä, lauleta Kumbayata ja olla yhtä maailmanlaajuista perhettä. Harmillista leffan floppaamisessa on se, ettei Moonrise-nimistä jatko-osaa taatusti ole luvassa. Siinä olisi voinut näyttää saman tarinan, joka kulkisi toiseen suuntaan tai Maapallon suistuvan radaltaan Kuuhun. Moinen juoni ei olisi yhtään typerämpi kuin tämän elokuvan.
MOONFALL
”Moonfall on aivan väärällä tavalla huono leffa ollakseen edes mielipuolisen kallis kalkkuna.”
