Arvostelu Koputuksessa on reippaasti yritystä, mutta Max Seeckin elokuva kompastuu kauhukliseiden viljelyyn
Koputus ottaa kantaa ikimetsien suojeluun suomalaisten tarujen avulla. Muinaisuskosta ja mytologiasta ei saada irti mitään omaperäistä.
Ensi-ilta: 22.02.2023.
Alkuperäisnimi: Koputus
Ohjaus: Joonas Pajunen ja Max Seeck
Käsikirjoitus: Joonas Pajunen ja Max Seeck
Pääosissa: Pekka Strang, Inka Kallén & Saana Koivisto
Pituus: 89 minuuttia
Ikäraja: K16
Dekkarikirjailija Max Seeckin yhdessä ystävänsä Joonas Pajusen kanssa käsikirjoittaman ja ohjaaman Koputus-elokuvan tiedotteissa on toistamiseen ylistetty kauhujännärin myymistä yli 120 maahan.
Se on kunnioitettava saavutus, vaikka suurilta osin kyse lienee muusta kuin valkokangaslevityksestä.
Joissain draaman, kauhun ja trillerin välimaastossa liikkuva Koputus on hieman erikoinen tapaus. Pelottelu on samaan aikaan sekä kunnianhimoinen että erittäin kliseinen kauhupätkä. Se sekoittaa suomalaista muinaisuskoa ja taruja genren kaikista kuluneimpiin jump scare -pelotteluihin.
Elokuva ottaa kantaa luonnon- ja erityisesti ikimetsien suojeluun. Kantavasta ideasta olisi saanut taatusti toimivamman teoksen, jos amerikkalaisten merkkiteosten apinointi olisi jätetty huomattavasti vähemmälle.
Elokuvan päärooleissa kolmena sisaruksena nähdään Pekka Strang, Inka Kallén ja Saana Koivisto.
He palaavat kotiseudulleen myymään kuolleiden vanhempiensa taloa, joka sijaitsee kirjaimellisesti keskellä metsää. Noin 15 vuoden takaiset kammottavat muistot vainoavat kaikkia kolmikosta. Isä on murhattu ja äiti virallisesti kadonnut. Menneet tapahtumat ovat jättäneet suurimmat traumat Koiviston esittämään Matildaan, joka on haudannut ne mielestään alitajuntaansa. Hänet löydettiin pikkutyttönä talosta häkkiin suljettuna. Kotitorpalle paluun myötä vanhat muistot puskevat tietysti pintaan.
Koputuksen 90 minuuttiin on ängetty aivan liian paljon tavaraa. Tarina kulkee kahdessa ajassa, joista takaumat selittävät aivan liikaa asioita auki. Hienovaraisempi lähestymistapa, joka jättäisi edes jotain katsojan pääteltäväksi olisi ollut paikallaan.
Koputus on ihan näppärästi kuvattu, valaistu, lavastettu ja näytelty. Näyttelijätkin tekevät ihan passelia työtä, vaikka suoritusten taso heittelee omituisen paljon kohtauksesta toiseen.
Ilman itsestään elokuvalle liikaakin antavaa Pekka Strangia leffa leviäisi käsiin. Konkarinäyttelijä kantaa Koputusta käsikirjoituksen keskinkertaisuudesta huolimatta harteillaan. Strangin esittämä Mikko on hahmoista parhaiten kirjoitettu, mutta metsäntutkijan suoltama dialogi kuulostaa paikoin ääneenluetulta Wikipedia-artikkelilta.
Mikko on sisarkatraasta innokkain myymään vanhempiensa murjun ja erityisesti sitä ympäröivät arvokkaat metsät mahdollisimman pian. Pahuus ja pelko änkeääkin taloon sisään sitä ympäröivästä korpimetsästä, perinteisten suomalaisten tarujen tapaan. Itseään ja maailmaansa suojelevan metsänhenkisäikyttelijän suurin ongelma on se, ettei se pelota lainkaan.
Synkästä ikimetsästä saisi paljon enemmänkin irti, mutta ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko tyytyy pelottelemaan kuluneilla jump scare -säikytyksillä, pimeydellä ja narisevilla lattioilla. Mukana on pimeyden ja perinteisen ahdistavaksi tarkoitetun punaisen valon vuoropuhelua, sekä monsterin muodon ottanut metsänhenki. Mikään näistä ei tunnu uhkaavalta. Hirviön maskeeraus tosin ansaitsee kehut.
Koputuksen oli alun perin tarkoitus olla omakustanneleffa, jonka huomaa edelleen. Koputus on Seeckin ja Pajusen debyyttitäyspitkä, jonka budjetti moninkertaistui Solar Filmsin mukaantulon myötä. Elokuvasta huokuu harrastelijamaisuus.
Koputuksen äänisuunnittelu on yllättäen ensiluokkaista. Myös Tuomas Kantelisen orkesteriscore toimii. Vaikkei leffa pelotakaan, niin loppua kohden se onnistuu imaisemaan mukaansa pääosin Kirka Sainion kekseliään soundimaailmansa ansiosta. Pelkästä äänisuunnittelusta irtoaa arvosanaan puolikas tähti lisää.
Myös täyspöhkö loppuratkaisu ansaitsee kehut. Tarina ei jää aivan niin auki kuin monissa kauhuelokuvissa. Ahdistavaksi tarkoitettu loppuratkaisu tyydyttää hölmöydestään huolimatta.
Koputuksessa olisi metsänhenkineen ja luonnonsuojeluteemoineen aineksia reippaasti parempaan elokuvaan. Suomalaisista kansantaruista ja muinaisuskosta riittäisi ammennettavaa omaperäiseen folk-kauhuun. Yläasteikäisistä asti elokuvanteosta haaveilleen Seeck-Pajunen-kaksikon debyyttiohjaus tyytyy matkimaan kauhuklassikoita ja toistamaan genren pahimpia kliseitä.
KOPUTUS
”Suomalaiset metsänhenget käyttäytyvät Koputuksessa kuin jenkkikauhuleffojen kliseisimmät monsterit.”
