Arvostelu Silent Night on yhden idean roskaa, jota ei uskoisi John Woon elokuvaksi

Uraauurtavia toimintaelokuvia aikoinaan tehneen John Woon Silent Night näyttää täsmälleen samalta kuin kaikki muutkin modernit b-luokan räiskinnät. 

Ensi-ilta (VOD & Blu-ray): 11.3.2024
Alkuperäisnimi: Silent Night
Ohjaus: John Woo
Käsikirjoitus: Robert Archer Lynn
Pääosissa: Joel Kinnaman, Kid Cudi, Harold Torres & Catalina Sandino Moreno
Pituus:104 minuuttia
Ikäraja: K16

John Woon Yhdysvalloissa jo ennen joulua ensi-iltansa saanut Silent Night -toimintakostomäiske on vihdoinkin katsottavissa myös Suomessa. Valkokankaille leffaa ei meillä saatu, eikä se todellakaan ole mikään menetys. Nyt Blu-rayna julkaistua ja VOD-palveluissa ostettavana olevaa modernia tusina-actionia on todella hankala uskoa genrekonkarin ohjaustyöksi.

Silent Night on Woon ensimmäinen amerikkalaistuotanto sitten vuoden 2003 osuvasti nimetyn Paycheck-kammotuksen jälkeen. Kotiseuduilleen palanneen ohjaajan edellisestä hyvästä Hong Kong -tuotoksestakin alkaa olla jo aikaa. Vuosina 2008 ja 2009 ensi-iltansa saaneiden Red Cliff -elokuvien jälkeen en muista innostuneeni kunnolla yhdestäkään Woon leffasta.

Silent Nightin premissi lupaa hyvää, mutta käytännössä kantava idea on idioottimainen. John Woon klassikkoleffoilla ei ollut ongelmia pohtia syvällisiä balettimaisen toiminnan ohessa myös dialogin kautta. Nyt ohjaaja haluaa jostain syystä todistaa, ettei toimintaelokuva tarvitse vuorosanoja lainkaan.

Silent Nightin henkilöhahmoista käytännössä yksikään ei sano sanaakaan koko leffan aikana. Syy tälle löytyy Joel Kinnamanin esittämän Brian Godlockin(!) suoraan kurkkuun ottamasta osumasta.

Leffan alku lupaa hyvää miehen ravatessa pitkin Los Angelesin katuja keskenään yhteen ottavien gangstereiden perässä. Toisiaan räiskivät rikolliset ovat hetkeä aiemmin ampuneet vahingossa perheenisän pikkupojan kuoliaaksi. Tavallinen tallaaja saa pahikset kiinni ja luodin kurkkuunsa.

Hidastettuna lentoon lähteviä kyyhkysiä lukuun ottamatta periaatteessa kaikki John Woon gun-fu-tavaramerkit esittelevän prologin jälkeen leffa juuttuu jurnuttamaan liki tunniksi paikoilleen. Seuraava kunnon toimintakohtaus nähdään vasta reilun 50 minuutin kohdalla.

Kinnamanin Brian jää henkiin, muttei pysty enää puhumaan kurkkuleikkauksen jälkeen. Jostain järjettömästä syystä Robert Archer Lynnin käsikirjoitus vie puhekyvyn myös kaikilta muilta leffan hahmoilta. Kerronnallinen kikka kiehtoo hetken aikaa leffan avatessa simppeliä tarinaansa ruudulle läsähtävien kännyviestien, kalenteriin kirjoitettujen muistiinpanojen, tv-uutisten ja poliisiradiosta kuuluvien äänien avulla.

Kuva © Carlos Latapi / Lionsgate

Kopion kopion kopio

Surun murtama isä ryhtyy ensin hukuttamaan murheitaan pullonpohjalle. Aikansa synkisteltyään on loputtomien treenauskohtausten vuoro. Kostohommat vaativat normijanterin muuttumisen tappokoneeksi. Aikaa on vain pojan kuoleman vuosipäivään asti, joka sattuu olemaan jouluaatto. Asia tulee taatusti selväksi, sillä faija rustaa seinäkalenteriinsa muistiinpanon:

”KILL THEM ALL”.

Silent Nightia ei tunnista John Woo -elokuvaksi kuin parista toimintakohtauksesta. Entinen edelläkävijä tyytyy lähinnä apinoimaan Taken-elokuvia ja niiden toinen toistaan kehnompi kopioita. Visuaalisesti Silent Night muistuttaa puolestaan osittain John Wick -leffoja. Vielä enemmän elokuva näyttää Keanu Reevesin franchiselta tyylinsä pöllineiltä halpistoimintapätkiltä. Woo on siis tehnyt leffan, joka lainaa liki kaiken hänen inspiroimiensa elokuvien toinen toistaan kehnommilta b-luokan toisinnoilta.

Silent Nightin yltiövakava kostohekumointi ei viihdytä edes tyhmyydellään. Loppupuolelta löytää muutama näyttävä ääriväkivallanteko, mutta sinne pääseminen on työn ja tuskan takana.

Joel Kinnaman ei ole koskaan ollut kovin kummoinen näyttelijä, mutta tällä kertaa hän ansaitsee kehut. Puupökkelöhahmon ainoat tunteet ovat suru ja viha. Kinnaman onnistuu välittämään perustunteet onnistuneesti sanomatta sanaakaan.

Samaa ei voi sanoa leffan muista näyttelijöistä, mutta vika ei ole heidän. Käsikirjoitus ei anna esimerkiksi Saya-vaimoa esittävälle Catalina Sandino Morenolle mitään järkevää tekemistä. Nainen nähdään kerran sairaalan ikkunan läpi puhumassa miehelleen. Sen jälkeen hän kommunikoi Brianin kanssa lähettämällä tekstareita kirjaimellisesti viereisestä huoneesta(!).

Täysin turhanpäiväinen sivujuoni änkee mukaan myös Scott ”Kid Cudi” Mescudin esittämän poliisin, jonka ainoa funktio on antaa päähenkilölle hiljainen hyväksyntä murhata jokainen latinogangsterin näköinen sälli.

Kuva © Carlos Latapi / Lionsgate

Tunkkainen tuulahdus

Pienen ikuisuuden jälkeen tarjolla on kourallinen toimintakohtauksia, jotka päättyvät tietysti Briania alussa ampuneen pahispomo Playan(!) tukikohtaan. Teollisuushallin ylimmän kerroksen kämpässä vilkkuvat strobot geneerisen konemusan tahtiin. Ilkiön orjamainen naispalvelija pysyy käynnissä suonensisäisten huumeiden avulla. Tunkkainen tuulahdus jostain 1990-luvun alkupuolelta huipentuu tietysti joka hiton toimintaleffassa nykyään nähtävään pitkään, mukamas yhdellä otolla kuvattuun taistelukohtaukseen. Piiloleikkaukset bongaa kuka tahansa, eikä asiaa auta se, että portaikkomäiskintä on pöllitty lähes suoraan Atomic Blondesta.

”Yhden oton” -kohtaus näyttää digiveriroiskeineen videopelimäisyydessään todella rumalta. John Woon perinteisistä hidastuksista huolimatta taistelun kulku tahtoo jäädä epäselväksi. Silent Night on moderni toimintapätkä myös valaistuksen osalta. Mäiske uhkaa hukkua toistuvasti yön pimeyteen.

Jokaisen pahiksen sentään erottaa ulkonäöstä, sillä nykyhetken huumerikollisilla on kunnon ysärilarppi käynnissä. Jos kainalossa ei ole konetuliasetta, niin kalju pää ja rumat tatuoinnit ovat varma merkki hämärähommista. Edes kauppareissulle ei voi laittaa pipoa päähän, koska muuten sankarimme ei tunnistaisi poikansa murhaajia.

Päähenkilöä lukuun ottamatta Woo ei malta näyttää kenenkään kasvoja kovin pitkään. Ohjaaja ei tunnu luottavan näyttelijöiden kykyyn välittää paria perustunnetta puhumatta. Kamera heiluu ja zoomailee sinne tänne rasittavasti, rauhoittuen vain pakollisten pateettisten hidastusten ajaksi.

Silent Night on käsittämättömän kehno esitys Woo-leffaksi. Rytmitys on täysin pielessä, eikä itsensä äärivakavasti ottava b-luokan rymistely naurata edes paskuudellaan. Vailla dialogia -ideastaan Silent Night ei saa mitään irti. Tuntuu kuin leffasta olisi poistettu kaikki puhe ilman mitään järkevää syytä.

SILENT NIGHT

”Silent Night -rymistely pääsee asiaan vasta loputtoman jurnutuksen jälkeen. John Woo on muuttunut edelläjäkävijästä perässähiihtäjäksi.”