Arvostelu Will Smithin uusi Emancipation-elokuva on rumaa ja onttoa traumapornoa

Tarina on tärkeä, mutta juuri muuta hyvää Will Smithin tähdittämästä Emancipationista on vaikea löytää.

Ensi-ilta: 9.12.2022
Alkuperäisnimi: Emancipation
Ohjaus: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: William N. Collage
Pääosissa: Will Smith, Ben Foster, Charmaine Bingwa, Steven Ogg, Mustafa Shakir & Timothy Hutton
Pituus: 132 minuuttia
Ikäraja: K16

Will Smith sai jotain hyvääkin aikaan läimiessään Chris Rockia avarilla naamaan Oscareissa. Apple TV+:n Oscar-täkyksi tarkoitettu Emancipation ei voita tulevassa gaalassa ainuttakaan pystiä ja unohtuu saman tien suoratoistopalvelun uumeniin.

Toisaalta ohjaaja Antoine ”Fuq U” Fuqua tekee leffallaan ihmeen – Emancipation on jopa hänen Olympos on valloitettu -toimintapaskettaan huonompi elokuva. Viime vuoden Mark Wahlbergin tähdittämän Infinite-tieteissekoilun tasolle se ei sentään vajoa.

Valkoiseen taloon sijoittunut Olympus on valloitettu sai syntejään edes vähän anteeksi, sillä se ei yrittänyt olla muuta kuin aivotonta, yltiöpatrioottista väkivaltaviihdettä. Infinite oli hädin tuskin edes elokuva. Emancipation puolestaan haluaa olla vakavasti otettava draamajännäri. Elokuva ei harmittavasti ole niin kökkö, että siitä olisi iloa kunnon kalkkunana. Tarjolla on vain raivostuttavan kehno, mukasyvällinen köntsä, jonka tärkeä sanoma valuu hukkaan.

Emancipation pohjaa sadistisenruman tarinansa oikeasta Gordon-nimisestä orjasta otettuun valokuvaan. Mies pakeni Yhdysvaltain sisällissodan aikaan liittyäkseen pohjoisvaltioiden joukkoihin. Päästyään perille läpi suon kulkeneen monen päivän pakomatkan jälkeen hänet ohjattiin lääkärintarkastukseen, jossa miehen selästä paljastuivat kammottavat ruoskimisen seurauksena syntyneet arvet.

Gordonista otettiin valokuvia, joista The Scourged Back -nimen saanut otos julkaistiin Independent- ja Harper’s Weekly -sanomalehtien artikkeleiden kuvituksena kesäkuussa 1863.

Emancipation on pohjiltaan hyväntahtoinen, mutta tyhjyyttään koliseva orjuuden kuvaus. Will Smithin fyysinen suoritus elokuvan pääosassa on sinänsä kelpo työtä, mutta William N. Collagen käsikirjoittama leffa keskittyy liikaa selviytymistaisteluun luonnon armoilla. Karkaavan Peter-orjan tarinasta uupuu inhimillisyys.

Rooli paljastaa jälleen Smithin heikkoudet näyttelijänä. Mies ei pääsee väläyttämään roolissa luontaista charmiaan valloittavasti hymyilemällä, vaan joutuu vetämään koko reilun parituntisen naama vakavana. Hahmo ei vaikuta aidolta ihmiseltä, ei edes irvistellessään hirmuisesta kivusta. Mökönaama ei välitä ainuttakaan tunnetta.

Fyysinen rooli on taatusti ollut vaativa ja rankka. Suossa möyriminen ja taistelu kaikkea mahdollista vastaan on kaukana realistisesta. Peterin ilme ei värähdä, vaikka hänelle tapahtuu mitä tahansa. Kimppuun hyökkää psykopaattirasistien lisäksi niin krokotiileja kuin mehiläisparvia.

Katsoja puolestaan ei voi olla nauramatta Smithin avatessa suunsa. Hänen suoltamansa haitilaisaksentti on hysteerisen huonoa mongerrusta, melkein kuin jostain menneiden vuosikymmenten rasistisesta sketsistä.

Emancipation on suurilta osin fiktiota – toimintaohjaajan tekemä vähän Revenantia muistuttava pako- ja selviytymisdraama. Se mässäilee ääriväkivallalla. Kuvia ruhjotuista ruumiista, joukkohaudoista, irtopäistä ja muista ruumiinosista riittää.

Oikea Peter / Gordon -orja pakeni Lousianan plantaaseilta pohjoisvaltioiden puolelle saadakseen vapautensa. Suon läpi kulkeneella pakomatkalla hänen perässään olivat koirat, joita mies hämäsi kertoman mukaan hieromalla itseensä sipulia.

Leffassa orjalla on tietysti vaimo ja lapset, joista hänet aluksi erotetaan. Hän päätyy pakkotöihin rakentamaan junarataa. Etelävaltioiden armeijan joukkojen jokainen valkoinen mies on täyssadisti, psykopaatti ja vailla omatuntoa hirmutekoja suorittava sieluton murhaaja. Lisätään listaan vielä tyhmyys, niin mielipuolten touhut huvittavat, valitettavasti.

Leffa on silkkaa traumapornoa, Oscar-pystit silmissä kiiluen tehty nyanssivajaa viritelmä. Kehno toteutus ei saa kiinnostumaan loputtoman traumaattisista kokemuksista. Valkoisten miesten suorittamat hirmuteot tuntuvat vinksahtaneella tavalla itseisarvolta, väkivallalta vain väkivallan takia.

Antoine Fuqua on ihan passeli tekijä ohjatessaan esimerkiksi The Equalizerin kaltaista viihdettä. Emancipationissa hän yrittää kääntää pelkkiin kliseisiin pohjaavat taitonsa vahvuuksiksi. Lopputuloksena on kantaa ottava väkivaltadraama, joka on melkein kuin parodia.

Brutaalin kuvaston kuuluukin olla vastenmielistä katsottavaa.

Ilmeisesti alkuperäisen mustavalkovalokuvan innoittamana leffa on lähes vailla värejä, mikä vie karmeuksilta hieman tehoja. Estetiikka ja elokuvan teemojen kytky on periaatteessa näppärä idea. Tehokeino ei kuitenkaan toimi. Emancipation on julmetun ruma elokuva, jonka värimäärittelyn myötä ohjaaja voi näyttää hirveyksiä luvan kanssa liikaa.

Lisätään mukaan vielä Fuquan ihastus hidastuksiin, niin yli kaksituntinen elokuva on suhteellisen sietämätöntä katsottavaa. Pateettisiksi tarkoitetut hidastukset ovat pelkästään koomisia. Niitä on mukana niin jumalaton määrä, että ilman elokuva olisi ties kuinka monta minuuttia lyhyempi.

Loputtoman suossa rämpisen jälkeen luvassa ei olekaan välitöntä vapautta ja pelastumista orjuudesta. Leffaa on jäljellä vielä yli puoli tuntia, sillä Peter pakotetaan taistelemaan armeijan riveihin. Emancipation olisi voinut alkaa tästä vaiheesta, sillä viimeiset 20 minuuttia ovat leffan parhaat. Orjia plantaaseilta pelastaessaan Peter päätyy samoihin ahdistaviin maisemiin, joista hän alun perin pakeni.

Tummaihoisten sotilaiden hyökkäys ja taistelut ovat komeaa katsottavaa. Ainoa etäisesti realistinen pätkä ei onnistu pelastamaan muuten turruttavaa elokuvaa.

Emancipationin on kuvannut Robert Richardson, Martin Scorsesen ja Quentin Tarantinon pitkäaikainen yhteistyökumppani, joka lienee tehnyt tällä kertaa vain ja ainoastaan mitä on pyydetty. Emancipation on rumaa digipuuroa vailla tekstuureja, syvyyttä ja sielua.

Kertomus periksiantamattomuudesta ja uskosta sanoinkuvaamattoman julmuuden keskellä on tärkeä. Antoine Fuquan käsissä tarina lähentelee tahatonta parodiaa. Ohjaaja on ja pysyy yhden hitin ihmeenä. Training Dayn lisäksi mies ei ole saanut urallaan aikaan mitään oikeasti merkittävää.

EMANCIPATION

”Vastenmielinen Emancipation kertoo tärkeästä aiheesta, mutta uhkaa lipsahtaa tahattoman parodian puolelle.”