Arvostelu: Nicolas Cagen verisekoilu Mandy ei tule Suomessa elokuvateatterilevitykseen – syy siihen on helppo ymmärtää

23.09.2018 16:37 | Tuukka Hämäläinen

Ennakkoon hypetetty Mandy on lupaavista lähtökohdista ja upeasta alusta huolimatta ankara pettymys. Nicolas Cagen sekoilun ystäville se tarjoilee miehen parasta urpoilua, mutta sekin on liian vähän ja liian myöhään.


DVD & Blu-ray -julkaisu 29.10.2018 / Alkuperäisnimi: Mandy / Ohjaus: Panos Cosmatos / Käsikirjoitus: Panos Cosmatos, Aaron Stewart-Ahn / Pääosissa: Nicolas Cage, Andrea Riseborough, Linus Roache / Pituus: 120 minuuttia / Ikäraja: 18


Monista tai jopa useimmista elokuvista näkee jo melko alussa, millaiseen kyytiin on astunut ja onko lopputulos oikeasti katsomisen arvoinen. Nicolas Cagen tähdittämä Mandy ei ole tällainen elokuva. Alun perusteella olin nimittäin todella vaikuttunut ja valmiina antamaan elokuvalle 6/5 tähteä, vaikka ilman Muropaketin ylläpidon lupaa.

Sitten alamäki alkoi. Ja se oli jyrkkä.

Niin, annanpa heti kärkeen pienen varoituksen: jos rakastit Mandya tai olet päättänyt rakastaa sitä joka tapauksessa, kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Saatat suotta hermostua.

(Aion myös paljastaa yhden merkittävän käänteen elokuvasta, koska se on kritiikin takia tärkeää. Käänne tapahtuu ennen puoliväliä, joten mistään lopputwististä ei ole kyse.)

Panos Cosmatosin ohjaama ja osin käsikirjoittamakin elokuva avautuu aivan huikeasti. 1970-luvun hengessä tehdyt alkutekstit läväytetään ankean hakkuutyömaan maisemiin, ja taustalla soi King Crimsonin melankolinen klassikko Starless – oikeasti yksi kaikkien aikojen suosikkikappaleistani. Alku esittelee Nicolas Cagen esittämän Red Millerin, joka tekee töitä hakkuulla ja katsoo kotimatkalla helikopterista metsämaisemaa lievästi inhoten.

Miller asuu keskellä Kalifornian Shadow Mountainsin seutua yhdessä puolisonsa Mandy Bloomin (Andrea Riseborough) kanssa. Vuoteen 1983 sijoittuvan elokuvan alkuosa kuvataan pariskunnan yhteiseloa ja sielunmaisemaa pitkin, seisahtunein otoin, joita nivovat yhteen unenomaiset maalaukset. Kaiken taustalla velloo yksi helmikuussa liian nuorena menehtyneen Jóhann Jóhannssonin (mm. Arrival) viimeisistä sävellyksistä, joka on kertakaikkisen upea.

Mandyn alkuosa on läpeensä vaikuttavaa, surrealistista elokuvaa, jonka vähäinen dialogi on terävää ja yksittäiset otot häkellyttäviä. Tässä kohtaa olin varma, että katson yhtä vuoden parhaista elokuvista.

Mutta sitten…

Mandyn tapahtumat käynnistyvät toden teolla, kun Children of the New Dawn -niminen hippikultti saapuu paikkakunnalle ja kulttijohtaja Jeremiah Sand (Linus Roache, mm. Viikingit) iskee silmänsä sattumalta näkemäänsä Mandy Bloomiin. Sand haluaa naisen omakseen, hinnalla millä hyvänsä, joten omituiset kultistit kutsuvat luokseen prätkillä huristelevia friikkejä, ja koko porukka hyökkää pääparin kotiin naista kaappaamaan.

Elokuva alkaa ontua pitkässä kohtauksessa, jossa Sandin hahmo yrittää vietellä huumatun naisen kulttiinsa, mutta tässä jaksoin vielä uskoa. Uskottelin ongelmat olevan siinä, että näyttelijä Linus Roachella on ainakin tässä elokuvassa yhtä paljon karismaa kuin vanerilevyllä. Sitten tyyppi aukaisee aamutakkinsa ja yleisö kikattelee penikselle.

Lopullisesti kaikki keikahtaa nurin, kun hipit pistävät elokuvan nimihahmon hengiltä ennen leffan puoliväliä. Tässä vaiheessa show siirtyy Cagelle, joka on tähän mennessä sanonut vain muutaman repliikin ja käyttäytynyt hillitysti. Elokuvan tyylilaji vaihtuu taidevetoisesta itsetietoisen hömelöksi kasarisplatterin pastissiksi, joka ei itseäni jaksanut kauheasti naurattaa.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yleisö tuntui olevan Mandysta erittäin fiiliksissä, mutta on täysin ymmärrettävää, ettei elokuva tule Suomessa teatterilevitykseen festarin ulkopuolella. Ensinnäkin, sen alku on niin hidas ja omituinen, että suuri yleisö marssisi pian ulos salista, ja toisaalta taas loppupuoli on niin överi ja verinen, että sen kohdeyleisö mahtuu hyvin pariin festarinäytökseen. Etenkin lopun perusteella Mandy olisi paremmin kotonaan Night Visionsin ohjelmistossa kuin R&A:ssa.

Festarilla oli kiinnostava huomata, että vaikka yleisö oli elokuvan aikana tohkeissaan ja Cagen pahimmat ylinäyttelyt saivat aikaan hurrauksia, olivat näytöksen jälkeen kuulemani kommentit ristiriitaisia. Muuan katsoja sanoi pitäneensä vain elokuvan alusta, toinen taas ainoastaan Cagen riehumisesta. En tietysti tiedä mikä yleisön konsensus oli, mutta Mandy tuntuu pahasti elokuvalta, joka yrittää tehdä montaa eri asiaa yhtä aikaa onnistumatta kunnolla millään saralla.

Oikeasti elokuvassa on toki paljon arvokasta. Se on monin paikoin visuaalisesti upea ja parhaimmillaan nerokas, mutta kehnoimmillaan se muistuttaa kaikkia niitä Night Visionsissa vuosien varrella näkemiäni splatter-kalkkunoita, joiden nimet ovat jo haihtuneet mielestä.

Pahinta elokuvassa onkin, että se on parhaimmillaan niin hyvä ja heikoimmillaan niin huono. Sen alku vihjaa syvällisemmästä, taidolla rakennetusta teoksesta, mutta loppupuoli paljastaa kaiken olevan pelkkää pintaa ilman mitään oikeaa sanottavaa.

Vaikka kyseessä on vahvasti perinnetietoinen elokuva, melkein pelkkä pastissi, on Mandya myös hankala katsoa vuonna 2018 näkemättä sen seksimiä. Vaikka elokuva kantaa naisen nimeä ja hänestä rakennetaan jonkin aikaa päähenkilöä, ei Mandylle anneta oikein mitään persoonaa, ja pian hänet tapetaankin säälittä, jotta todellisella päähenkilöllä, testosteoria uhkuvalla äijällä, olisi jotain kostettavaa.

Naisiin kohdistuva väkivalta on jälleen Mandyssa vain väline, jolla viedään tarinaa eteenpäin. Tätä korostaa se, ettei Mandya nähdä kuoleman hetkellä tai edes juuri sitä ennen, ikään kuin hänen murhansa olisi jotakin joka ei tapahdu hänelle. Hänet poltetaan suljetussa säkissä, huomion pysyessä Nic Cagen hahmossa, kuin elokuva yrittäisi sanoa: ”Oi, katsokaa kuinka MIES kärsii!”

Cagen sekoilun ystävät saavat kyllä Mandyssa aimo annoksen äkkiväärän näyttelijän riehumista. Jos katselet mielelläsi Cagen sähläämistä The Wicker Manissa (2006), on tämä elokuva kuin tehty sinulle.

Cage-fanien ohella arvelen, että moni katsoja tulee rakastamaan Mandya ihan vain sen erikoisuuden ja yliampuvien hetkien takia. Kummallista onkin, että vaikka pidän taide-elokuvista, 1980-luvun kauhusta, splatterista sekä Nicolas Cagesta, jätti yhdistelmä minut lopulta täysin kylmäksi. Huikean alun jälkeen elokuva taantuu hallitsemattomaksi sotkuksi, josta jää mieleen pari nättiä kuvaa ja valtava, metallinen kyrpä.

Mandy esitetään Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla vielä 26. ja 29. syyskuuta, mutta näytökset ovat loppuunmyytyjä. DVD:lle ja Blu-raylle elokuva ilmestyy 29. lokakuuta.

MANDY

”Mandysta saisi vuoden upeimman elokuvan, jos se loppuisi puolen tunnin kohdalla.”