Haastattelu: Vuoden elokuvatuottaja Ilkka Matila

28.09.2006 11:18 | Olli Sulopuisto

Ilkka MatilaSuomen elokuvatuottajien keskusliitto valitsi taannoin Ilkka Matilan vuoden tuottajaksi. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla luovutettu Kultainen kela -palkinto myönnettiin hänellä Äideistä parhain -elokuvan perusteella. Perusteluina mainittiin Äideistä parhaimman olevan laadukkaasti ja kunnianhimoisesti tuotettu elokuva, joka menestyi niin taiteellisesti ja kaupallisestikin.
Vapaapäivänään puhelimeen vastannut Matila oli haastattelua tehtäessä matkalla laboratorioon hyväksymään Suden vuosi -elokuvan uutta traileria. Ajomatkan kuluessa hän ehti kuitenkin kertoa, kuinka hän päätyi tuottajaksi, menestysputken avanneen Rukajärven tien hurjista tavoitteista ja unelmaprojektistaan.

Ilkka Matila on ollut tuottamassa yhteensä 11 kokoillan elokuvaa. Ensi vuonna lukumäärä kasvaa 13:een, kun Olli Saarelan ohjaama Suden vuosi ja virolainen Georg Ots -elokuva valmistuvat.
Vaan mitä elokuvan tuottaja oikeastaan tekee? Matila vastaa pitkällä luettelolla: tuottaja etsii tarinan, hankkii käsikirjoittajan, hakee sopivan ohjaajan, valitsee sopivat näyttelijät ja hoitaa rahoituksen.
”Tuottaja vastaa elokuvasta ensi-iltaan saakka ja sen jälkeenkin. Hän huolehtii, että se on mahdollisimman monen katsojan nähtävissä”, Matila tiivistää.
Berliinin taidekorkeakoulusta vuonna 1992 valmistunut Matila ei tietenkään aloittanut elokuva-alan hommiaan pitkien leffojen tuottajana. Hän työskenteli saksalaisessa tv-ohjelmia välittävässä yrityksessä ja kehitteli sittemmin toisessa firmassa kansainvälisiä elokuvaprojekteja, kuten Lars von TrierinEuropa. Oman yrityksen hän perusti vuonna 1993.
”Tuottajan haave ei ollut mikään erityinen haave tai tavoite”, Matila kertoo.
”Olen tehnyt aika paljon töitä elokuvan eri osa-alueilla. Ennen kaikkea vahvuuteni on, että olen ollut mukana elokuvaoikeuksien kaupankäynnissä ja tunnen sen ketjun tarkkaan.”

Välillä Islannissakin itsenäisenä tuottajana työskennellyt Matila pisti hynttyyt yhteen Marko Röhrin kanssa vuonna 1997, jolloin syntyi MRP Matila Röhr Productions.
Firmojen yhdistämisen aikoihin erästä sotaelokuvaa oli pidetty elinkelpoisena projektina, ja niinpä vielä samana kesänä tehtiin kierros Venäjän Karjalassa vanhoja taistelupaikkoja katselemassa. Kahta vuotta myöhemmin, tammikuun 22. päivä, koitti Rukajärven tien ensi-ilta.
”Tavoitteena oli tehdä iso elokuva, joka saavuttaa valtavasti katsojia. Riski oli huikea, breakeven (kannattavuusraja) oli muistaakseni yli 300 000 katsojaa”, Matila kertoo.
Riskinotto kannatti. Elokuva sai Suomessa 430 000 katsojaa ja seitsemän Jussi-palkintoa.
”Viimeistään sen myötä meille tuli ajatus laadusta. Että ei kannata tehdä teattereihin elokuvaa, jonka voisi katsoa telkkarista. Jos halutaan, että ihmiset viettää kaksi tuntia elokuvateatterissa, leffan täytyy laadullisesti olla ylivertainen.”
”Ylipäätänsä suomalaiset tuottajat alkoivat ajatella niihin aikoihin samalla lailla. Sen johdosta elokuvat ja yleisö löysivät toisensa uudelleen”, tuottaja arvelee.

Yleisömenestys toi lisää paineita seuraavien elokuvien onnistumiselle. Toisaalta Matilaa motivoi se, että haasteet kasvavat koko ajan.
”Tällä alalla pätee vanha totuus, että jokainen on yhtä hyvä kuin viimeinen elokuvansa. Vanhoista gloorioista on turha puhua”, Matila kertoo.
Puolipitkällä aikavälillä tuotantoyhtiön tavoitteena on murtautua ulkomaisille markkinoille. Ensimmäiset avaukset on jo tehty. Nimet marmoritaulussa -elokuvan kuvannut Sergei Astahov kertoi elokuvasta kollegoilleen Moskovassa, jotka ottivat sitten yhteyttä, kun tuli aika tehdä tänä keväänä Suomessakin nähty 9. komppania.
”Se on ihan paras mahdollinen tapa, että pystyy jollain työllä vakuuttamaan muut osaamisestaan.”
Omalta kannaltaan Matila pitäisi kiinnostavimpana osallistumista johonkin kansainväliseen suurtuotantoon.
”Siinä rajoitteena ovat resurssit, eli kyky investoida tarpeeksi pääomaa sellaiseen tuotantoon”, hän sanoo.

Jokaisessa elokuvassa on omat tuotannolliset haasteensa. Esimerkiksi Äideistä parhainta varten koekuvattiin 1 900 poikaa, ennen kuin Topi Majaniemi valittiin pääosaan. Samoin elokuvan ohjaaja ehti vaihtua matkan varrella.
”Käsikirjoitusta oli jo kehitelty ja toinen ohjaaja oli mukana pitkään, ennen kuin Klaus Härö tuli mukaan”, Matila kertoo.
Nyt tekeillä oleva Suden vuosi oli osittain samanlainen prosessi. Matila osti option Virpi Hämeen-Anttilan kirjan elokuvaoikeuksiin jo ennen kuin romaani oli ilmestynyt. Mika Ripatti teki käsikirjoituksen, jonka pohjalta ohjaajaksi kiinnitettiin Johanna Vuoksenmaa.
Hänelle tuli kuitenkin muita sitoumuksia, joten etsiminen alkoi alusta.
”Puhuimme Ollin (Saarela) kanssa samaa kieltä alusta alkaen. Asiaan vaikutti sekin, että hänen elämäntilanteensa oli mielenkiintoinen. Minulle syntyi olo, että hänellä olisi uutta annettavaa rakkauselokuvan lajityypille.”
Myös Suden vuoden roolittaminen oli haaste. Potentiaalisia pääosanesittäjiä kuvattiin ristiin toistensa kanssa, jotta löydettäisiin pari, jolla olisi tarpeeksi ikäeroa mutta olisivat silti luontevasti yhdessä. Loppujen lopuksi päädyttiin Kari Heiskaseen ja Krista Kososeen.
”Yleensäkään roolimiehittämisessä ei mitata niinkään näyttelijän osaamista, vaan sitä, miten he sopivat tarinaan”, Matila sanoo.

Entä millainen olisi Ilkka Matilan unelmaprojekti?
”Haluaisin tehdä viikinkileffan”, hän paljastaa.
”Sellainen elokuva, missä katsoja viedään kaukaiseen aikaan ja paikkaan kokemaan asioita, joita arkielämässä ei tule vastaan.”
Monenlaisia hankkeita on kuulemma ollut tarjolla, mutta se ylittämätön konsepti ei vielä ole tullut vastaan. Eeppiset, historialliset elokuvat ovat muutenkin tuottajan mieleen.
Yhtenä syynä kiinnostukseen on tietenkin projektin tuotannollinen puoli. Kenties taustalla vaikuttaa se iänikuinen pikkupoika, sillä myös fantasia kiinnostaisi.
”Olen aina ihastunut siihen, että luodaan kokonainen maailma. Olisin ollut mielelläni tekemässä Sormusten herroja”, hän nauraa.
Puhtaasta eskapismista ei silti ole kyse. Elokuvasta tulisi löytyä sanoma tai teema, joka puhuttelisi katsojaa, niin että tämä teatterista poistuessaan kokisi saaneensa myös muutakin kuin pelkkää viihdettä.
”Minusta elokuva on parhaimmillaan terapeuttinen prosessi. Tavoite on, että kun katsoja lopputekstien jälkeen poistuu pimeästä teatterista, hän kokisi helpottuneensa tai saaneensa lohtua.”

Kuva: Marja-Leena Hukkanen