Inside Man
Jopa kehäraakki Spike Lee on innostunut taas leffan tekemisestä, kun Russell Gewirtzin esikoiskäsikirjoitus tarjoaa niin fiksua viihdettä. Ohjaus on tiukka joka kohdasta paitsi piposta, ja vakavatkin näyttelijät ottavat iisisti. Kunnianarvoisa Denzel Washington tulkitsee nukkavierua poliisisetää täysin ilman Oscareita kosiskelevaa paasaamista. Chiwetel Ejiofor ja Willem Dafoe ottavat hupsuista pikkuosista ilon irti. Jopa Jodie Fosterilla on, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, pilke silmäkulmassa. Rikoskeikkaelokuvissa on tärkeintä, että katsoja tuntee itsensä älykkääksi ilman että rosvot tai poliisit vaikuttavat tyhmiltä. Suunnitelman on oltava hieman makeampi kuin mitä keksisi itse baarissa, mutta ei niin vaativa, etteikö tarkkaavainen katsoja voisi ennakoida sen käänteitä.
Inside Manin oivallinen juju on, että pankkiryöstäjät pukevat panttivankinsa samanlaisiin haalareihin ja naamioihin kuin mihin he ovat itse pukeutuneet. Pian panttivangeilla, katsojilla ja pankkia piirittävillä poliiseilla on pallo yhtä hukassa – ketään ei uskalla tuomita, saati sitten ampua, kun hyviksiä ei voi erottaa pahiksista, eikä ole ihan varmaa mikä rosvojen tavoite oikeastaan on.
Jo Clive Owenin alkumonologista ilmenee, että elokuvan nimi on juonellinen koodiavain. Johtolankoja tippuu keikan sekaan leikatuista poliisitutkimuksen etiäisistä lisää. Piirityksen jälkeiselle loppusuoralle säästetyt paljastukset ovat siten ehkä liiankin arvattavia, mutta onneksi poliittinen vertaus iskee samoilla hetkillä. Loppua odotellessa voi nautiskella ensimmäisen tunnin oveluudesta, joka alkaa vaikuttaa jälkikäteen. Gewirtz osoittaa tyydyttävästi, ettei valvontayhteiskunnalla ole toivoa niin kauan kuin jokainen vallanpitäjä korttelipoliisista pormestariin määrittelee hyvän ja pahan eri tavalla.
Teksti: Johanna Koljonen / V
Ohjaaja: Spike Lee
Pääosissa: Denzel Washington, Clive Owen, Jodie Foster, Willem Dafoe
Kesto: 131 min
