Sean Conneryn punaiset kalsarit ja muita tarinoita John Boormanilta

30.06.2009 13:15 | Olli Sulopuisto

John Boorman / kuva: Jaana Rannikko

Sodankylän elokuvajuhlilla vieraillut Syvä joki -ohjaaja John Boorman kertoi Kaistalle, miksi hän ei ohjannut 1970-luvulla Sormusten herran elokuvaversiota ja miksi sitkeys on lahjakkuutta tärkeämpää.

”Kun aloitin, monet kollegat olivat minua lahjakkaampia, mutta he jäivät matkan varrelle, koska heillä ei ollut tarpeeksi energiaa”, konkariohjaaja John Boorman analysoi uraansa.

Harvemmin sitä kuulee Hollywoodissa menestyneiden elokuvantekijöiden myöntävän, että he eivät välttämättä ole maailman parhaita ohjaajia, näyttelijöitä tai kirjoittajia. Hotelliravintolan pöydän taakse istutettu Boorman, 76, sanoo niin vailla tekopyhyyden häivääkään.

Kesäkuussa järjestettyjen Sodankylän elokuvajuhlien vieraaksi saapunut Boorman on tehnyt pitkän uran. Vuoden 1967 Tappajan jäljet (Point Blank) on modernin kostoelokuvan klassikko, Yhdysvaltain eteläisiin osavaltioihin sijoittuva Syvä joki (Deliverance, 1972) jäi katsojien mieleen banjokamppailun ja ”squal like a pig” -kohtauksen vuoksi.

Zardoz (1974) nauttii kulttimainetta kuten vain karvarintaisen Sean Conneryn punaiseen lannevaatteeseen mahduttanut elokuva voi ja Excalibur – sankarin miekka (1981) kertaa arthuriaanisen legendan varsin uskollisesti. Tuotantoon mahtuu vielä paljon muutakin, muun muassa Odotuksia (Hope & Glory, 1987), joka on maininnan arvoinen jo yksin siksi, että sen omaelämäkerrallinen aihepiiri eroaa paljon Boormanin muusta tuotannosta.

John Boorman / kuva: Jaana Rannikko

Puuttuva tekijä on…

Yleensä Boormanin elokuvissa seikkaillaan eksoottisissa maisemissa, menneisyydessä tai tulevaisuudessa. (Unohdetaan Manaaja II, jooko? Jää parempi mieli kaikille.) Niin että mikä niitä mahtaa oikein yhdistää?

”Minä”, Boorman vastaa. ”Aiheet kiinnostivat minua.” Boormania kiehtoo elokuvanteossa matkailu niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin. Esimerkkinä hän mainitsee Smaragdimetsän (Emerald Forest, 1985), jonka pääosissa esiintyvä intiaaniheimo ei ollut elokuvanteon aikoihin ollut juurikaan yhteydessä ulkomaailmaan. ”Se Se oli ainutlaatuinen tilaisuus. En olisi muuten koskaan päässy sinne.”

Ohjaaja itse ei näe elokuvagenrejen välillä suuria eroja. ”[Mykkäelokuvan suurmies] D. W. Griffits uskoi elokuvien olevan raamatullinen yhteinen kieli, josta seuraisi Jeesuksen toinen tuleminen”, Boorman kertoo. ”Olen tehnyt elokuvia eri puolilla maailmaa, ja erot maiden välillä ovat hyvin pieniä. En koskaan ajatellut, että genren takia elokuva pitäisi tehdä eri tavalla.”

Sormusten herra, joka jäi tekemättä

Boormanin uralle mahtuu useita kiinnostavia elokuvia, mutta kiintoisia ovat eräät tekemättömistäkin. Hän nimittäin suunnitteli 1960-luvun loppupuolella Sormusten herran elokuvaversiota. United Artists oli ostanut oikeudet kirjaan, joten Boorman työsti kuukausikaupalla käsikirjoitusta ja tutustui erikoisefekteihin.

J.R.R. Tolkienia hän ei ehtinyt tavata, mutta kertoo kuitenkin erään kirjeenvaihdon mittaan tapahtuneen anekdootin. Kirjailija oli helpottunut kuultuaan, ettei Boorman suunnitellut tekevänsä elokuvasta animaatiota. Ralph Bakshihan sitten teki Sormus-animaation vuonna 1978, mutta ”onneksi Tolkien oli silloin jo kuollut”, Boorman sanoo.

Kun tuli aika aloittaa kuvaukset, United Artistsilla ei ollutkaan tarpeeksi rahaa mammuttihankkeeseen. ”Onneksi en saanut rahaa, koska silloin emme olisi nähneet Peter Jacksonin mahtavaa trilogiaa. Se on paljon parempi kuin mitä minä olisin tehnyt”, hän toteaa tyynesti.

Elokuvien tekeminen on hullun hommaa

Keskustelu kääntyy hitaasti mutta vääjäämättömästi siihen, mitä vaaditaan yli 40 vuotta kestäneen elokuvauran rakentamiseen. ”Pitkää uraa varten vaaditaan määrätietoisuutta, koska se on vaikeaa”, Boorman sanoo. ”Godard sanoi joskus, että pitää olla nuori ja tyhmä tehdäkseen elokuvia. Se on sinänsä totta, että mitä kokeneempi on, sitä enemmän näkee asioita, jotka voivat mennä pieleen.” Jotenkin brittiläisen oloinen asenne tuo, että lahjakkuutta tärkeämpää on sitkeys ja jopa tyhmänrohkeus, jotta ei pelästy. Amerikkalaiseen perusoptimismiin sellainen ei taida istua.

Boormanilla on vahva usko elokuvan yleismaailmallisuuteen. Hän hämmästelee sitä, miten nopeasti D.W. Griffits loi elokuvan kuvakerronnan perussäännöt 1900-luvun alkupuolella. ”Yritin selittää Smaragdimetsän intiaaniheimon shamaanille, miten elokuvia tehdään. Että niissä voi liikkua paikasta toiseen hitaasti tai nopeasti. Shamaani sanoi tekevänsä samaa transsissa. Kenties elokuvan pioneerit toisentivat jotain hyvin perimmäistä ihmisen kokemusmaailmasta”, Boorman pohtii.

Ja mitähän perimmäistä niissä Sean Conneryn punaisissa Zardoz-kalsareissa muuten on? ”Sitä pitäisi kysyä Conneryltä. Voin vain sanoa, että hän ei vastustanut asua eikä mitään muutakaan.”

Muropaketin uusimmat