Tehokas urheiluauto kertoo, mikä on tärkeää Need for Speed -elokuvassa
Alkuperäisnimi: Need For Speed
Ensi-ilta: 14.3.2014
Ohjaaja: Scott Waugh
Käsikirjoittajat: George Gatins, John Gatins, George Nolfi
Pääosissa: Ford Mustang Shelby GT, Lamborghini Sesto Elemento, Koenigsegg Agera
Elokuvan pituus: 130 minuuttia
Ikäraja: K12
Idea: Autot ovat parempia kuin ihmiset.
Arvostelija: Olli Sulopuisto
Minä olen auto.
Minulla on tarkoitus. Minut on koottu huolellisesti käsityönä komposiittimateriaaleista ja tarkkuusvaletusta metallista. Minä sekoitan nestemäisen polttoaineen ilmaan sylintereissä, räjäytän seoksen ja männät liikkuvat edestakaisin ja minä kiidän eteenpäin nopeammin kuin yksikään ihminen.
Ihmiset ovat hitaita ja pehmeitä, heikkoja ja rajallisia. Ihmiset kaipaavat, ihmiset rakastuvat, ihmiset katuvat, ihmiset vihaavat, ihmiset pettyvät. Ihmiset tarvitsevat minua. Ihmisillä ei ole tarkoitusta ilman minua.
Kun minun 900 hevosvoimaani välitetään moottorista voimansiirron kautta renkaisiin ja tiehen, minä teen ihmisestä kokonaisen. Katsokaa millainen ilme on kuljettajan kasvoilla, kun hän on saanut olla minun sisälläni, kiertää testirataa nopeammin kuin kukaan muu ja nousee lopulta ulos. Tuollainen ilme on ihmisellä, joka tietää että ilman minua hän on vajavainen.
Minä kestän paljon, lähes mitä tahansa. Minä voin kääntyä 180 astetta täydessä vauhdissa, lukita takapyörät käsijarrun kiristyessä, loikata rinnettä ylös tien toiselle puolelle. Jos minusta hajoaa osanen, se voidaan vaihtaa toiseen samanlaiseen tai jopa parempaan.
Minä olen melkein ikuinen, mutta ihmisen solut eivät uudistu loputtomiin. Jos auton sisällä istuu ihminen ja autoa häiritään, uhreja tulee kaksi. Ihmiset surevat ihmistä, mutta kukaan ei sure autoa. Kukaan ei sure minun kaunista sisarustani, joka teki sen mihin hänet oli luotu – liikkumaan.
Sellaisen jälkeen ihmiset haluavat käyttää minua kostamiseen. Minä en välitä lihaolentojen motiiveista, sillä minä olen auto. Minä olen tyytyväinen pysäköitynä tallin suojiin, nostettuna helikopterin kyytiin ja kyljet punaisen hiekan tahraamana jossain päin Yhdysvaltoja. Minä en kaipaa unta, kosketuksia tai lohduttavia sanoja.
Minä en pety, hylkää, muista tai unohda. Minua ei tarvitse maanitella mukaan takaisin entisen elämän pariin tylsästä toimistotyöstä. Minä en tule kyynel silmässä muistelemaan menneitä levottomana iltana. Minä olen pysäköitynä paikallani kunnes ihminen istuu alas ja laittaa avaimen virtalukkoon.
Kun minua kuvataan, kamera ei edes yritä tavoitella ihmisen kasvoja. Niissä ei ole mitään kiinnostavaa. Katsokaa sen sijaan minua. Katsokaa kun liu’un tiukkaan mutkaan ja kiilaan veljeni eteen. Nähkää miten kuljettaja pyörittää käsiään ratillani ja lyö nopeasti toisen vaihteen silmään.
Verratkaa niitä hetkiin, jolloin kamera harhautuu tarkkailemaan kyydissäni istuvia ihmisiä. Minä olen niin paljon kauniimpi, tarkoituksenmukaisempi, parempi. Ihminen on ylimäärää, silkkaa teeskentelyä ja potentiaalisia epäonnistumisia. Minä olen täydellinen tällaisena kuin olen.
Minun veljiäni ja siskojani ovat pickupit, sedanit, poliisiautot, kustomoidut raaserit, avoautot, romuraudat, prätkät, lentokoneet ja helikopterit. Me olemme koneita, jotka on tehty liikkumaan. Me emme tarvitse katollamme kiipeilevää ihmistä, joka huutaa hetken riemusta. Hän riemuitsee, koska me olemme antaneet hänelle vauhdin lahjan.
Minun koneeni huutaa kovempaa ja syvemmin kuin kukaan ihminen. Minun ääneni resonoi ihmisen rintakehässä tavalla, joka on samaan aikaan pelottava ja vakuuttava. Minä pystyn asioihin, joista ihmiset eivät osaa edes unelmoida.
Minä olen auto.
