Arvostelu: Kovaksikeitetty Beat Cop on härski ja lystikäs peli 1980-luvun kyttätarinoista

17.03.2019 10:14 | Teemu Purhonen

Näyttävän pikseligrafiikan Beat Cop yllättää valintojen mukaan polveilevalla tarinalla. Se sotkee niin armottomasti 1980-luvun poliisifiktiota, että jopa Ready Player Onen luoja Ernest Cline olisi hämillään kaikista pelin popkulttuuriviittauksista. 


Julkaisupäivä: 5.3.2019
Tekijä: Pixel Crow
Julkaisija: 11 bit studios
Saatavilla: PS4 (testattu), PC, Xbox One, iOS, Android & Switch
Pelaajia: 1
Ikäraja: 18
Peliä pelattu arvostelua varten: 25 tuntia


Nimi on Jack Kelly. Olin munankovin etsivä tällä puolen Hudson-jokea, kunnes jouduin keskelle paskamyrskyä. Oli sateinen ilta, ja olin hälytyksen tullessa nauttimassa hodarista. Tuplasinapilla, totta kai. Koko keissi haisi jo kauas, ja yhtä härskiltä kuin päällensä oksentanut pummi J-junassa. Osoitteesta löytyi senaattorin huvila. Portailla lojuva ruumis ei ollut hyvä merkki, ja jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt painua helvettiin saman tien. Antaa jonkun muun lyödä kätensä tähän valtavaan paskakasaan. Mutta olin vannonut valan, ja sillä selvä.

Tämä työ ei ole heikoille.

Hiivin varovaisesti sisälle avoimesta ovesta, kun kuulin yläkerrasta epämääräistä kolinaa. Ei olisi pitänyt, sillä löysin itseni valoa nopeammin syytettynä murtovarkaan murhasta. Lisäksi minun väitetään syyhkineen senaattorin timantit. En ole maailman ensimmäinen poliisi, jota kusetetaan näin, mutta tunnustan olleeni yllättynyt, kun virkamerkkini vietiin. Olin sinisilmäinen kuin juuri akatemiasta valmistunut älykääpiöpoliisi, jonka maailmassa oikeus huolehtii omistaan, ja konnat löytyvät täysin muualta kuin isojen poikien sikarihuoneista.

Sen sijaan en ollut yllättynyt, kun löysin itseni partiopoliisina Brooklynissa. Ei, en ollut yllättynyt. Olin vittuuntunut. Ja vihainen kuin säkillinen paskiaisia.

Tervetuloa

Brooklynin 69. piiri oli samanlainen kuin muutkin poliisiasemat: täynnä työhönsä kyllästyneitä ja likaisia kyttiä, jotka yrittivät pitää kadut puhtaina ja taskunsa pulleina. Holloway oli tyypillinen ylikonstaapeli, jolla ei ollut minkäänlaista ongelmaa purkaa visvaista nihilismiä alaisiinsa.

Joka ikinen päivä sain myös muilta kytiltä jöötillä täytettyä bursaa. Annoin saman tien takaisin, ehkä liiankin kanssa. Joskus tarjoilin durumia niin, että moni tarvitsi allergialääkettä.

Kaikesta vittuilusta huolimatta palasin asemalle joka aamu, aivan kuin pierujäljet ylikonstan kalsareihin.

Päivät alkoivat tehtävänjaolla, jonka aikana Holloway potki meitä kaikkia munille ja munasarjoille kuin Wall Streetin jupit kodittomia. Ylikonstalla oli poliisipäällikkö jatkuvasti niskassa, joten jokaisen tuli kerätä omilta kulmilta vähintään sen verran sakkoja kuin vaadittiin. Armoa ei annettu.

Tervemenoa

Muistan ensimmäisen päivän ikuisesti, koska silloin parini murhattiin keskelle katua.

Tältä kadulta löytyi perinteisten viina- ja pornokauppojen lisäksi esimerkiksi herkkukauppa, apteekki, Hard Rick’s Cafe, kirkko, pesula ja mitä näitä nyt on. Niitä pyörittivät tavalliset kunnon kansalaiset, jotka eivät halunneet minkäänlaisia vaikeuksia, kaikkein vähiten poliisilta.

Pikkunilkit löytyivät panttilainaamosta, ja todelliset venkulat Louie’s Pizzeriasta. Ammattirikolliset larppaamassa kummisetää. Niille oli terveellistä antaa välillä siimaa.

Vuoro oli jo loppumassa, kun Fat Mike ammuttiin paskaksi ohi ajavasta autosta. Ambulanssikuski sanoi rööki suussa, ettei ole mitään järkeä lähteä ajamaan sairaalalle, koska mieshän teki selvästi kuolemaa.

Se läski kusipää olisi päässyt huomenna eläkkeelle.

Sakkoja, suppoja ja sisäisen tutkinnan rottia

Tänään kymmenen pysäköintisakkoa, eilisen sakkokiima vaati liian monien renkaiden ja ajovalojen tarkistamista. Sitä ennen katsottiin kuka saa tilattua eniten hinauksia väärin pysäköidyille kaaroille.

Onneksi pääsin säännöllisesti juoksemaan jonkun autosterkkoja varastavan nilkin kiinni. Tai jonkun seiniä sotkevan pellen. Vaihtelu tuntui hyvältä, ja auttelin kauppiaita aina silloin tällöin. Pääsin suostuttelemaan entistä pornotähteä takaisin alalle, mutta eniten nauratti tilanne, jossa jouduin työntämään vajareihin kuolevalle paikalliselle pastorille vahvan lääkesupon suoraan perseeseen.

Kerran estin joukkoitsemurhan uhkaamalla ampua jokaisen, joka ei pudota veistä lattialle just vitun nyt.

Tosi juttu.

Aseistetut ryöstäjät, umpikänniset venäläiset kollegat, vanhat natsit ja muu asiallinen puuhastelu piti homman tuoreena. Lisäjännitystä sai ottamalla lahjuksia tai auttamalla mafiaa pienissä askareissa. Kadulla kulkee sisäisen tutkinnan rottia siviilivaatteissa, joten kiinnijäämisen riski on yhtä varmaa kuin tippurin saaminen katuhuoralta.

Katupoliisin työ on vuonna 1980 samanlaista kuin aina aiemminkin.

Millään ei tosin ole väliä, koska senaattori haluaa helyt takaisin, ja itselläni on 30 päivää aikaa ottaa selville mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu.

Ruudun takaa kyttäni katsoo vain

Jos päivät ovat rankkoja, eivät yöt ole sen helpompia.

Näen joka hemmetin yö samaa unta, jossa joku lihaksikas nuori mies, jolla on hämmentävän tuuheat hiukset, istuu valtavan television edessä jonkinlainen ohjain kädessä. Tässä painajaisessa minä ja katu näyttäydymme ruudulla kaksiulotteisina ja sivulta kuvattuna.

Katuni on täynnä elämää, liikettä ja melua.

Neonkyltit vilkkuvat, pulut lentävät kaduille paskoen, sivukujilla pyörivät narkkien ja huorien lisäksi pummit. Kaikkea tätä rytmittää autojen ja ihmisten loputon tanssi. Maailmani on yksityiskohtaisen kaunis, ja se kuulostaa siltä kuin olisin oikeasti keskellä kaupunkia.

Unissa liikun sen mukaan, kun tattimaisia ohjaimia liikutetaan. Liipasinta painettaessa juoksen, mutta liika reippailu saa haukkomaan happea, enkä enää jaksa liikuttaa tossua toisen eteen kuten aiemmin. Asia hoituu syömällä hodarin tuplasinapilla tai käymällä jossain kadun ravintolassa.

Autojen tarkistaminen sujuu kuin nappia painamalla. Voin valita valikosta tarkistanko kiesin kilvet, parkkimittarin, renkaat vai valot. Toista nappia painamalla tilaan hinausauton viemään koslan varikolle ja otan radiolla yhteyttä, jos haluan tarkistuttaa kansalaisen tai jonkun auton tiedot. Aseen käyttäminen on näissä unissa tehty helpoksi.

Kaikki sujuu kuin break dance, mutta ongelmiakin on.

Pitkän päivän ilta

Välillä kadun elämä menee päin helvettiä.

Tarinan kannalta tärkeimmät henkilöt katoavat joskus kuin rojut torveen, ja vielä kaikkein kriittisimmällä hetkellä. Näin yhden kokonaisen päivän työt menevät täysin hukkaan, jolloin se aloitetaan alusta, huonolla tuurilla useita kertoja.

Lisäksi joitain päiviä on pakko käydä läpi uudestaan ja uudestaan, koska monissa tilanteissa ei ole lainkaan selvää mitä ihmettä pitäisi tehdä. Eikä alun tehtävänjakoa voi jostain syystä skipata, vaan se on kestettävä aina vain uudelleen.

Jatkuva hinkkaaminen käy nopeasti puuduttavaksi, mutta onneksi viat ovat pieniä. Myös vanhempia päiviä voi kokeilla myöhemmin toistamiseen, joten esimerkiksi viikon takaisia virheitä voi yrittää korjata milloin vain. Ominaisuus on välttämätön, koska ilman sitä kadulle joutuu tallustelemaan lukemattomia kertoja aivan alusta saakka.

BEAT COP

”Törkeällä huumorilla kyllästetty Beat Cop kuvaa sujuvasti menneisyyden New Yorkia kaikessa sen masentavassa saastaisuudessa. Peli yllättää aikuismaisen ja miellyttävän kerronnan lisäksi helpolla pelattavuudella. Kyttäsimulaattori voisi olla täysin verraton, jos se olisi huolella viimeistelty. Puutteet on kuitenkin helppo sivuuttaa, sillä Pixel Crow’n luomus on jämerä paketti. Yksinkertaisen ulkoasun sisältä löytyy tyrmäävän laaja ja perinpohjainen kokemus, jolla on pelkän nostalgia-arvon ohella tarjottavaa myös muille kuin retroiluun jämähtäneille vanhuksille.”

Muropaketin uusimmat