50 Cent: Bulletproof (PS2, Xbox)

Kaipa meistä suurin osa tietää 50 Centin tarinan… Queensista kotoisin oleva huumediileri tekee diilaamisen ohella rap-musiikkia Run DMC:n Jam Master Jayn suojattina, mutta läpimurtoa ei tule, vaikka rahakas levytyssopimus löytyykin takataskusta. Sitten miestä ammutaan yhdeksän kertaa, mutta hän jää henkiin. Sen jälkeen miehestä ja etenkin How to rob- ja Wanksta-biiseistä kohistaan. Pian Eminem kolkuttaa Dr Dren kanssa ovella ja tarjoaa heti kättelyssä levytyssopimuksesta miljoona dollaria. Legenda on saanut uuden alun.

Miehen ampuminen liittyy peliinkin, sillä alussa 50 selviytyy luotisateesta ja lähtee kostoretkelle. Tarinan on rustannut kuulemma Sopranosista tuttu Terry Winters, mutta eipä homma ole juonesta kiinni – pääosassa on silmitön ammuskelu. Vivendi ei ole kavahtanut aihepiiriä, vaan on pistänyt rohkeasti kaiken peliin, ja hyvä niin. Olisi ollut hölmöä vesittää meininkiä.

Bulletproof on sitä itseään. Se on juuri sitä mistä 50 Centin ja G-Unitin levyt puhuvat – väkivaltaa, aseita, rahaa, huoria ja tietenkin sitä vaikeasti selitettävää gangstameininkiä. Pelillisesti ollaan samassa maastossa kuin Max Payne ja Dead to Rights, mutta kokonaisuus ei toimi lähimainkaan yhtä hyvin kuin edellä mainituissa peleissä.

Tuotantoarvot ovat kohdallaan ja tässä suhteessa 50 Centistä on saatu paljon irti. Ehkäpä rahaa on tällä saralla palanut liikaakin, koska varsinaisen pelin tekemiseen ei näemmä jäänyt suurtakaan budjettia. Sen verran nopeasti hutaistulta homma tuntuu.

Jos gangstameininki iskee, pelatessa on hyvä fiilis. 50 on raskaasti aseistettu, ja kun mukana kulkevat omat kotipojat, tappamisen ohella lentää huulikin. Young Buck karjuu vihollisen teloittaessaan ”G-Unit south!”, ja muutenkin kavereilla tuntuu olevan one-linereitä enemmän kuin albumeillaan riimejä.

50 voi pölliä maassa makaavilta ruumilta rahat ja Lloyd Banks vieressä toteaa: ”50, putsaa se paskiainen”. Eihän tällaiselle voi kuin nauraa – peli pysyy uskollisen ”gangstana”. Mautonta se tietenkin on.

Bulletproof on tehty 50:n faneille. Jos artisti tai rap eivät kiinnosta, Bulletproofista kannattaa pysyä kaukana. Jos osaa arvostaa gangstarapin rockmaisia ylilyöntejä ja kliseitä, Bulletproof on siedettävä kokemus, mutta kovat tuotantoarvot eivät peitä sitä, kuinka peli on epätoivoisen keskinkertainen räiskintä.

Trabelsii vihaajille

On uskomatonta, ettei tällaisessa pelissä voi lukita tähtäintä vihollisiin. Kyllähän ratkaisu toimii Hitmaneissa ja Max Payneissa, mutta ei Bulletproofissa. Tähtäin liikkuu aivan liian herkästi ja vihollisiin osuminen on täysin onnenkauppaa. Niillä ei tosin ole vaikeuksia osua puolidollariin. Tämä yhtälö saa nopeasti verenpaineen nousemaan. Ongelmat nostavat vaikeustason aivan liian korkeaksi. Pelaaminen on rasittavaa. Tekoälyssäkään ei ole hurraamista. Kaiken lisäksi vastustajat syntyvät tyhjästä 50 Centin paljon nähneiden silmien edessä.

Kiire näkyy monella saralla. 50:n hovituottaja Sha Money Xl:n tunnelmalliset biitit toimittavat tilannekohtaisen taustamusiikin virkaa, mutta ne käynnistyvät kömpelösti pelaajan siirtyessä alueelta toiselle, joten tietyissä kohdissa edestakaisin liikkuminen vaihtaa musiikkia typerästi. Amatöörimäistä.

Soundtrack on kuitenkin todella laaja ja se sisältää biisejä kaikilta 50 Centin sekä G-Unitin albumeilta. Näiden lisäksi 50 Cent on äänittänyt peliin uusia biisejä, ja tarjolla on vielä kaikkien biisien instrumentaaliversiotkin.

Bulletproof menisi jotenkuten halpispelinä, mutta täysihintaiseksi siitä ei ole. Pelin meriitit jäävät tuotantoarvoihin ja yleiseen meininkiin, joka jaksaa kyllä huvittaa.