Call of Duty: Ghosts (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

12.11.2013 15:22 Heikki Takala

Tekijä: Infinity Ward, Ravensoft, Treyarch, Neversoft
Julkaisija: Activision
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360, Wii U
Tulossa: PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: 4-ytiminen 2,4 Ghz prosessori, 6 Gt muistia, GTX 560 Ti tai vastaava näytönohjain, 40 Gt levytilaa
Pelaajia: 1, 2 (samalla koneella), 2-16 (internetissä)
Pelin kotisivu: www.callofduty.com
Arvostelija: Heikki Takala

Sama sota joka syksy. Sota, jota käydään niin pelaajien sydämissä kuin fiktiivisillä taistelutantereilla, riitapukareina Call of Duty ja Battlefield. Tai vaihtoehtoisesti jenkit ja venäläiset / kiinalaiset / eteläamerikkalaiset / eskimot / vinku-intiaanit / joku slaavilainen kansa / avaruusoliot. Valinta on vaikea, sillä instituutioiksi muuttuneet pelisarjat eivät enää näe juuri vaivaa innovaatioidensa eteen.

Call of Duty on edennyt jo ties monenteen jatko-osaansa. Sen lisäksi, että pelin meriitteihin voi lukea päheät myyntiluvut, on Activisionia onniteltava sen työllistävästä vaikutuksesta laman aikana. Yhtiö haalii vuosi vuodelta lisää studioita alihankkimaan peliensä koodinpätkiä, ja silti laatu pysyy yllättävän tasaisena. Mutta vaikka Ghosts onkin eittämättä laatutuote, sen ennalta arvattavuus kostautuu.

Ghosts kertoo vaihteeksi altavastaajan tarinan. Iljettävä Etelä-Amerikka on yllättänyt pohjoisen liittovaltion housut kintuissa, ja miehittänyt koko mantereen länsipuolen. Suoraselkäiset jenkit taistelevat kuitenkin vastaan poteroissaan, ja haamuina tunnetut erikoisjoukot tuhoavat vihollisen infrastruktuuria. Siksi tätä eliittijoukkoa tuhoamaan lähetetään – kukas muukaan – entinen haamusotilas.

Tarinaan liittyy kaikenlaisia salaliittoja, partoja sekä machomies-toimintaa, joka ei onnistu herättämään minkäänlaisia kiintymyksen tunteita suuntaan tai toiseen. Myös tarinan sissisotiminen epäonnistuu, sillä on varsin vaikea perustella millä ihmeen tavalla Yhdysvallat muka voisi olla altavastaaja. Hävityksestä huolimatta heillä on yhä käytössään loputon arsenaali tankkeja, lentokoneita ja ohjuksia – sekä yksi koira. Viimeinen viimeistään todistaa, että kyseessä on edelleen sivistysvaltio, muissa olosuhteissa piski olisi näet jo lyöty lihoiksi.

On huvittavaa, että koira on samalla ainoa hahmo, johon pelaaja tarinan mittaan kiintyy. Kukapa ei. Miehet ovat uhrattavissa, mutta rakkaan hurtan takia ollaan valmiita juoksemaan luotisateessa pitkiäkin matkoja, rassukka näet loukkasi jalkansa. Ja jottei kukaan ymmärtäisi ironiaa väärin, minä olen eläinrakas.

Ghosts on yksinpelinä jossain määrin absurdi kokemus. Se on kaikkea sitä mitä pelisarjalta voi odottaa. Kenttäsuunnittelu ja rytmitys ovat upeita, eikä viiden tunnin kampanja taatusti haukotuta. Kerronnallisesti se sisältää joitain aasinsiltoja, joissa ei ole kerta kaikkiaan mitään tolkkua. Nämä palvelevat mitä tahansa kymmenessä sekunnissa keksittyä tekosyytä, joilla sotilaat saadaan kiipeilemään yhtenä hetkenä pilvenpiirtäjien seiniä pitkin, toisena väistelemään haita ja syvyyspommeja veden alla. Tai lipumaan avaruudessa. Vaikka kampanja natisee rakenteellisesti liitoksissaan, on se toimintansa puolesta häkellyttävä, hieman kuten Michael Bayn elokuvat. Jossain vaiheessa logiikasta lakkaa välittämästä ja toiminta vie mukanaan.

Olkoonkin että kampanja on teknisesti upea, se on hengetön. Hahmot ovat paperinohuita, eikä draamasta ole hajuakaan, vaikka siihen ajoittain pyritäänkin. Yksinpeli on kuitenkin huono syy Ghostsin hankinnalle. Jos haluat vastaavan kokemuksen, voit aivan yhtä hyvin ostaa minkä tahansa viime vuosien CoDin eikä se eroa Ghostsin kokemuksesta mitenkään. Black Ops 2 sentään yritti tehdä asiat toisella tavalla, muun muassa pelin mittaan tehtävien valintojen kautta. Ghosts vähät välittää moisesta, se on vain mukava raideräiskintä.

Mutta jos yksinpeli onkin eltaantunut, valitettavasti samaa voi sanoa myös moninpelistä.

Reaktiotesti

Ensimmäinen moninpelimatsini: kymmenen minuuttia, 20 kuolemaa, ei yhtään tappoa. Puolet pelaajista huiteli jossakin tasolla 40-60, jonne en itse yltäisi edes vuodessa.

Moninpeli on edelleen hyvä. Siis niille, jotka ovat hakanneet CoDia netissä viimeiset viisi vuotta. Taso vain on yksinkertaisesti niin korkea, ettei amatööreillä ole tänne mitään asiaa ilman rautaisia hermoja ja halua oppia mekaniikat kantapään kautta. Lisäksi räime on silkkaa refleksisotaa. Vihollispelaajan nähdessäsi sinun on osuttava tätä päähän millisekunnissa. Jos et ehdi tai ammuit ohi, niin se on menoa. Vastustaja ei failaa.

Tämä sopii hienosti kilpaurheiluun, mutta minulle tämä on lähinnä tuskallista. Hauskuudesta ei voi puhuakaan. Moninpeli tarjoaa varmasti onnistumisen tunteita niille, jotka jaksavat sitä hinkata. Itse jaksoin yrittää pari tuntia.

Infinity Ward on tehnyt myös oman versionsa Black Opsin zombie-tilasta. Extinctionissa taistellaan alieneita vastaan, mutta pelimuoto tuntuu täysin päälle liimatulta. Se ei liity oikein mihinkään, ja kun extinctionin on kahlannut kertaalleen läpi, ei siitäkään irtoa enää mitään. Silti, se tarjosi kenties mukavimmat tunnit Ghostsin parissa.

Ghosts on ristiriitainen peli. Se vakuuttaa ja ei vakuuta. Siinä on vaikuttava kampanja ja toimiva moninpeli, mutta ei mitään, mikä todella erottaisi sen viimeisen neljän vuoden aikana julkaistuista Call of Dutyistä. Ehkäpä juuri tämä on se kulma, jolla Activision peliä lähestyy. Call of Duty on sotapelien kauniit ja rohkeat, jolle löytyy aina pelaajakuntaa – ja Activision tietää mitä fanit haluavat. Niin kauan kuin tuote myy sitä on turha muuttaa.

Toinen mielipide

Silläkin uhalla, että vertaus on jo ajat sitten pumpattu kuiviin, totean, että Call of Duty -sarja on kuin suuren budjetin Hollywood-toimintaelokuva. Mahtipontisuutta, erikoistehosteita, jännitystä ja suuria tunteita, jotka on unohdettu viisitoista minuuttia siitä, kun on kävellyt ulos elokuvateatterin ovista.

Samasta syystä olen sitä mieltä, että pelisarja saa osakseen paljon ansaitsematontakin kritiikkiä. Eihän tämän tarvitsekaan olla mitään pelimaailman Dostojevskiä, vaan silkkaa viihdettä. Siinä Ghosts onnistuu ihan yhtä hyvin kuin edeltäjänsäkin, joten syytä mahdolliselle tunnelman lässähtämiselle on etsittävä toisaalta.

Jos Ghosts ei olisi sarjan ties kuinka mones osa, tunnelmat voisivat olla jopa vaikuttuneet. Tarina vie hyvällä rytmityksellä paikasta ja tilanteesta toiseen. Sotaa käydään niin maassa, merenpinnan alla, ilmassa kuin avaruudessakin. Yhdessäkään paikassa ei viivytä kerrallaan niin pitkään, että pelaaja ehtisi kyllästymään. Kokemuksesta on tiivistetty kaikki turha ilma pois, toki pituuden kustannuksella.

Ghostsin ongelmahan on kuitenkin se, että samaa adrenaliinikylpyä tarjoillaan joka vuosi, useammankin tekijän voimin. Komeimpaankin menoon turtuu, kun annostelu on liian roisi. Aihealue alkaa olla jo pahasti loppuun kaluttu, eivätkä kevyet scifimausteet sitä mihinkään muuta.

Moninpeli kärsii ihan samasta ongelmasta. Tokihan kokemus on viilattu viimeisen päälle tiukaksi, mutta sama vanha kaava pikkuisen viilattuna ei jaksa enää herättää tunteita. Toimivaa, mutta moneen kertaan nähtyä, jolloin kokemuksen taso jää keskinkertaiseksi.

PlayStation 4 -version kohdalla katse kohdistuu toki ennen kaikkea teknisiin ansioihin. Kuten konsolisukupolven ensimmäisten monialustajulkaisujen kohdalla tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, tunnelmat ovat ristiriitaiset. Välillä visuaalinen anti on PC-tasoon tottuneelle lähes pettymys, välillä taas esitellään jopa vaikuttavan tasoista tykitystä. Alustan potentiaalia vilautellaan, vaikka sen tasolle ei vielä noustakaan.

Jos pää kestää saman kaavan toistamista jälleen kerran, on Ghostsin PlayStation 4 -versio todennäköisesti hyvä valinta. Tajunnanräjäyttävää tykitystä on turha odottaa, mutta silti kyseessä on pelin paras versio ehkä PC-käännös pois lukien. Itse peli puolestaan on se takuuvarma sama tuote uudella tarinalla. Ne tykkää, ketkä tykkää. Itselläni rupeaa jo taisteluväsymys painamaan, vaikka olenkin jättänyt useamman aiemmistakin CoDeista väliin.

Juho Anttila