Divinity: Original Sin (Mac, PC)

Tekijä: Larian Studios
Julkaisija: Daedalic Entertainment
Testattu: PC Windows 8.1, Intel Core i5-4670k, 16 Gt keskusmuistia, Radeon R9 280x
Saatavilla: Mac, PC
Tulossa: Linux, SteamOS
Laitevaatimukset: Windows XP SP3, Core 2 Duo E6600, 2 Gt keskusmuistia, GeForce GT 8800
Pelaajia:  1, 2 (lähiverkossa ja internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.divinityoriginalsin.com/
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Kun minä olin nuori ™, niin olin onnekas kaveri. Monia PC-pelaamisen legendaarisimpia roolipelejä julkaistiin juuri niihin aikoihin, kun minulla oli aikaa pelata niitä hampaat irvessä vaikka aamuyölle saakka.

Baldur’s Gate. Planescape. Fallout. Pelejä, joita on kaivattu vuosia ja jollaisia ei enää tehdä. Paitsi hetkinen, nytpä tehtiin.

Monet pitävät yhä useita näistä PC-pelaamisen legendaarisista roolipeleistä lajityyppinsä valioina. Onko kyse siitä, että pelit tehtiin jo vajaat 20 vuotta sitten niin hyviksi, ettei muilla ole sittemmin ollut paljon sanottavaa? Vai ainoastaan siitä, että julkaisijoiden fokus on sittemmin siirtynyt vähän erilaisiin peleihin, eikä sanomista yrittäviäkään ole juuri nähty?

Tämän kysymyksen pohtiminen vaatisi kokonaan oman artikkelinsa, joten hyväksytään lähtökohdaksi se, että syystä tai toisesta todella hyviä tämän koulukunnan PC-ropeja ei olla viime vuosina paljon nähty. Niinpä nyt onkin yllätysten aika: Larian Studiosin tuorein Divinity-sarjan peli kun on prikulleen samasta puusta veistetty. Nyt tulee se vielä suurempi yllätys: se on ihan pirun hyvä.

Velhopoliisista päivää

Divinity-pelisarjasta on vuosien varrella ollut moneksi. Saman sarjan alla on nähty jos jonkinlaisia roolipelejä ja jopa hyvin hämärä sosioekonomista simulaatiota ja lohikäärme-RTS:ää yhdistelevä seikkailu. Niinpä en osannut odottaa sarjan tuoreimmalta osalta paljon mitään. Yllätykseni oli melkoinen, kun paketista paljastui peli, jonka suunnitteluperiaatteet olisivat voineet olla kotoisin vaikka Baldur’s Gate II –tiimin kynästä.

Co-op-peliksi suunniteltu Divinity: Original Sin kertoo tarinan kahdesta velhopoliisista, jotka siis eivät itse (välttämättä) ole velhoja, vaan tutkivat velhojen tekemiä rikoksia. Tämä asia tuo heidät valtakunnan rajamaille, jossa paikallinen poliitikko on murhattu verisesti, näyttävästi ja dramaattisesti. Asialla ovat yhteiskuntarauhaa uhkaavat sourcerer-velhot, joita pitäisi sitten pistää pataan ja urakalla. Mutta ensin ne pitäisi löytää.

Tästä alkaa monikymmentuntinen roolipelieepos, joka pitää sisällään niin pienempiä kuin suurempiakin tarinoita joka lähtöön. Se suuri, koko pelin kestävä juoni on aika höperöä kamaa. Muinaiset ennustukset, salaiset identiteetit, Scooby Doo –henkiset pahikset ja muut suoraan sanoen aika väsyneet viritelmät seuraavat toisiaan ja itse tunsin jo alkutuntien jälkeen palavaa halua skippailla dialogia, kun jälleen yksi mystinen henki toisesta ulottuvuudesta aloitti moniosaisen monologinsa.

Onneksi ne pienemmät tarinat, siis ne lukuisat sivutehtävät, ovat hauskempia. Eräässä alkupään keikassa saatetaan yhteen rakastunutta kissapariskuntaa (päähenkilöt voivat oppia puhumaan eläinten kanssa, koska miksipä ei), toisessa taas avustetaan kahta epäkuollutta sotilasta, jotka eivät oikein itse tiedä olevansa kuolleita, vaan pelkäävät kauheasti läheisiä luurankoja.

Meininki on hauskaa ja ennen kaikkea vaihtelevaa. Tyylilajit, ympäristöt ja tekeminen vaihtuvat koko ajan ja meno on aika hektistä.

Tehtäviin liittyy myös eräs pelin suurimmista ongelmista, nimittäin se, että peli ei aina opasta tarpeeksi. En nyt toki odottaisi mitään suoranaista kädestä pitelyä, mutta monen tehtävän tekeminen on väärällä tavalla haastavaa, koska peli ei anna tarpeeksi suoraa palautetta siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Kartalla ei nähdä mitään waypointeja tai muitakaan merkkejä siitä, mihin päin pitäisi seuraavaksi kulkea.

Alati päivittyvä velhopoliisin päiväkirja merkitsee ylös ”tavattiin sitten sotilas, jonka mielestä velhot ovat paskoja” –tyylisiä tarinanpätkiä, joiden perusteella pitäisi sitten arpoa, mitä seuraavaksi tehdään. Paitsi että tehtäviin voi törmätä eri vaiheissa. Ehkä ennen sotilaan tapaamista olisikin pitänyt jutella paikallisen kalakauppiaan kanssa ja kuulla velho-ongelmista? Ehkä olitkin jo tappanut vahingossa tehtävän kohteena olevat velhot? Tarinat rullaavat silti, mutta hieman oudosti jos jonkun tehtävän tavoitteen suorittaa tietämättä olevansa tehtävällä, sen palauttamisesta ei sitten loppujen lopuksi saa kokemuspisteitä. Bugi vai tyhmää suunnittelua?

Kaiken pelastaa taistelu

Jos minun pitäisi nimetä yksi Divinityn osa-alue, joka on selvästi muiden yläpuolella, se olisi taistelu. Sanoisin jopa, että kaiken tarinan skippaamalla ja läpipeluuohjeen avulla pelaamallakin saisi todella hauskan pelikokemuksen, koska erinomaisen hyvä taistelumoottori tarjoaa niin paljon viihdettä.

Kaiken lähtökohtana toimii hyvin avoin hahmoluokkasysteemi. Hahmoluokat kun eivät ole paljon muuta kuin alkupisteitä: pelin alussa jaettavat kyky- ja ominaisuuspisteet sekä talentit on sijoiteltu niin, että sankari on vaikka hyvä ampumaan jouskarilla tai lyömään kahden käden miekalla. Mikään ei estä vaikka kahden käden miekkamiestä opettelemasta jotain – tai vaikka kaikkia – pelin lukuisista loitsutaidoista ja heittelemästä tulipalloja.

Pienoisena ongelmana on toki se, että kokemuspisteiden määrä on rajoitettu: pelin viholliset eivät respawnaa, joten grindata ei sinänsä voi ja täten kaikkia kykyjä ei voi millään hankkia. Niinpä kannattaakin kaikesta huolimatta kehittää jokaista neljästä hahmostaan – kaksi pääsankaria ja kaksi kätyriä – tietty rooli mielessään.

Kaikille löytyy myös käyttöä ja kikkailu… Se kannattaa. Voi pojat, miten se kannattaakin. Vuoropohjainen taistelumoottori tuntuu olevan kuin se mielessä tehty, sillä jo alun tutorial-luolasto opettaa, että esimerkiksi sähkö- ja jäätaiat toimivat paremmin kosteisiin vihollisiin. Kuten vaikka sadeloitsulla kostutettuihin. Tai sen, että myrkkypilvet räjähtävät, kun niihin käyttää tulta. Näin kikkailemalla, kombottelemalla ja pähkäilemällä ylivoimaisinkin vihollinen on voitettavissa.

Kolikon kääntöpuolella Divinity vaatii myös pelaajaltaan aika paljon. Taistelut ovat aina haastavia, eikä peli skaalaudu pelaajansa mukaan. Väärään paikkaan poikkeamalla voi saada nenänsä hyvinkin helposti hyvinkin kipeäksi, eikä peli ole mitenkään antelias automaattitallennustensa kanssa. Eräs latausruudun tipsi suositteleekin tallentamaan noin viiden sekunnin välein. Hyvä neuvo!

Tuntuukin melkein siltä, kuin Divinityä varten olisi alkujaan kehitetty monipuolinen, toimiva ja aivan helvetin hauska taistelusysteemi, jonka päälle sitten lähinnä raavittiin kasaan sisältöä, jolla esitellä sen mahdollisuuksia ja luoda taktisia haasteita. Mukana on myös Steam Workshop –tuki, jolla pelaajat voivat itse rakennella omia viritelmiään ja jaella niitä muille.

Olivat syyt mitä tahansa, todettakoon vaikka näin: minä pelasin Divinityä arvosteluani varten pitkälti yli 40 tuntia. Missään vaiheessa arvostelujakson aikana taistelusysteemi ei muuttunut tylsäksi, vaan alati löysin siitä uusia keinoja ja mahdollisuuksia. On todella kivaa, kun vastaus kysymykseen ”mahtaako toimia, jos…” on miltei aina kyllä.

Tällä teemalla esimerkiksi suuren osan pelin ovista, arkuista ja muista esteistä voi lyödä tai taikoa mäsäksi. Ei kuitenkaan kaikkia: tarinan kannalta tärkeillä esteillä on niin paljon kestopisteitä ja vastustuskykyä, että niihin ei tehoa kuin avain. Vähän halpaa, mutta ehkä tarinan kannalta välttämätöntä.

Pientä nipottamista

Mainittakoon myös se ehkä kiinnostavin juttu: Divinity on alusta saakka suunniteltu co-opiksi. Kumpikin ohjastaa sitä omaa velhopoliisiaan mielensä mukaisesti, tekee keskusteluissa omia valintojaan ja jopa vähän roolipelaa kaverinsa kanssa. Näin uskomattoman pitkä ja laaja peli ei kyllä sinänsä ole ehkä parasta co-op-kauraa, sillä harvalla on mahdollisuus pelata läpi kymmenten tuntien mittaista peliä kaverin kanssa, ainakaan ihan lähivuosien aikana. Onneksi yksinkin voi pelailla tarvittaessa, jolloin sille toiselle velholle voi halutessaan valita persoonallisen tekoälyn, jonka mukaan dialogivalintoja ynnä muita tehdään.

Tökerön tarinan ohella Divinitystä löytyy muutamia pienoisia valituksen aiheita. Pelissä on nappi, jolla maassa olevat esineet – siis poimittavat – voi highlightata. Se tuleekin tarpeeseen, sillä kaikki esineet hukkuvat pelimaastoon. Niin myös useat käytettävät, mutta niitä ei sitten voikaan highlightata. On toooodella turhauttavaa jumittaa samassa huoneessa ties miten pitkään yrittäen pikselietsiä sitä klikattavaa pikkuruista nappia jostain varjoisasta kulmasta. Tai ehkä koko napin olemassaoloa ei tajua, jolloin ei yksinkertaisesti keksi, miten pelissä tulisi edetä.

Muutakin pientä nipotettavaa ja naputettavaa löytyisi, mutta turha niihin on sen enempää huomiota kiinnittää, koska eivät ne minun mielestäni ostopäätökseen vaikuta. Divinity: Original Sin ei välttämättä nouse kaikilta osa-alueiltaan aivan sinne genrensä klassikkoteosten tasolle, mutta joiltain osiltaan se pystyy kyllä seisomaan aivan rinnakkain niiden 20 vuotta vanhojen pelilegendojen kanssa. Ehkä se suurin kehu, mitä pelille voi antaa, on se, että Divinityä pelatessani koin samanlaisia fiiliksiä ja samaa pakkopeli-meininkiä kuin niiden pelien kanssa nuoruudessani. Kymmeniä tunteja, paljon hauskuutta ja aivan selkeä suosituspeukku. Hyvä, Larian!

Lisää aiheesta

Always Sometimes Monsters (PC)

Final Fantasy XIV A Realm Reborn (PC, PS3, PS4)

Tesla Effect: A Tex Murphy Adventure (Mac, PC)

The Last of Us Remastered (PS4)

The Walking Dead Season 2 Episode 4: Amid the Ruins (Mac, PC, PS3, Xbox 360)