Dragon’s Dogma (PS3, Xbox 360)

11.06.2012 17:00 Tero Lehtiniemi

Tekijä: Capcom
Julkaisija: Capcom
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://dragonsdogma.com
Arvostelija: Tero Lehtiniemi

Roolipelit ovat perinteisesti jakautuneet selkeästi kahteen maailmaan, länsimaiseen ja japanilaiseen. Näiden rajojen haastaminen on yleensä jäänyt piskuisille länsimaisille indie-kehittäjille, mutta nyt aloite on tullut vaihteeksi Japanista, ja vieläpä itse Capcomilta.

Firman uutukainen Dragon’s Dogma on selkeästi länsimaista yleisöä kosiskeleva roolipeli, joka pyrkii yhdistämään perinteiseen avoimen maailman roolipeliin vaikutteita muun muassa Monster Huntereista ja Shadow of the Colossuksesta. Jokaisen kiinnostuksen pitäisi herätä viimeistään tässä vaiheessa. Ainakin jos kyseiset pelit ovat tuttuja.

Dragon’s Dogma alkaa lyhyellä pelimekaniikkaan tutustuttavalla tutoriaalijaksolla, jonka jälkeen siirrytään hahmonluontiin. Hahmonluonnissa hoidetaan perinteiset pakolliset ulkonäön ja äänen muokkaukset sekä valitaan hahmoluokka kolmesta tarjolla olevasta arkkityypistä. Myöhemmille hahmonkehitysvalinnoille pohjaa luovat arkkityypit ovat varsin yllättävästi taikuri, soturi ja jonkinasteinen jousipyssysankari.

Pelin tapahtumat sijoittuvat Gransys-nimiseen fantasiamaailmaan, joka joutuu säännöllisin väliajoin pahan lohikäärmeen ja tämän hirviöarmeijoiden hyökkäyksen kohteeksi. Pelin päähenkilö on Gransysin kaukaisimmalla laidalla sijaitsevassa kylässä asuva kalastaja, joka vähän sattuman ja vähän kylään hyökkäävän lohikäärmeen kautta valikoituu Ariseniksi, valituksi jonka tehtävänä on samaisen pahan lohikäärmeen kukistaminen.

Arisenin tärkeimpiin ominaisuuksiin lukeutuu tämän kyky kutsua ja hallita pawneja, rinnakkaisessa ulottuvuudessa asuvia ihmisiltä näyttäviä mutta vailla omaa tahtoa olevia hahmoja. Yhden tällaisen hahmon luominen hoituu samalla tavoin kuin päähahmonkin, mutta kahden muun ryhmäläisen värvääminen onkin osa pelin mielenkiintoisitta ominaisuutta: sen online-komponenttia.

Jokaisen pelaajan luoma niin sanottu pää-pawni nimittäin siirtyy osaksi kaikkien Dragon’s Dogman pelaajien muodostamaa pawn-poolia, josta pelaajat voivat värvätä tarpeisiinsa sopivia pawneja. Näiden etsiminen on helppoa varsin tehokkailla työkaluilla, kaverilistoja voi hyödyntää ja tarjolla olevia pawneja voi tutkia taidoista ja esineistä lähtien. Luonnollisesti muut pelaajat voivat värvätä pelaajan pawnin käyttöönsä, joka sitten kerää muualla seikkaillessaan sekä esineitä, että tietoa tehtävistä ja maailmasta.

Sinne ja takaisin

Ensi näkemältä Dragon’s Dogman tarjoama sisältömäärä vaikuttaa suorastaan hengästyttävältä. Pääjuoni on hitaan alun jälkeen kiinnostava, ja ympäri maailmaa sijoitetut ilmoitustaulut pursuavat tehtäviä. Lisää tehtäviä löytyy myös satunnaisilta kaduntallaajilta. Näitä tehtäviä on pääosin kahta eri tyyppiä. Kadunhenkilöiltä saadut ja juoneen liittyvät tehtävät ovat usein monipuolisia, tarjoavat hyvää dialogia ja yllättävän kiehtovia valintoja, joiden vaikutukset ovat nähtävissä jo hyvissä ajoin.

Sivutehtävissä autetut ihmiset esimerkiksi saattavat esimerkiksi yllättäen ilmestyä avuksi juonitehtävissä. Tehtävissä tarjolla olevien valintojen kutkuttavuutta lisää vielä se, että yhtä hahmoa varten on vain yksi tallennuspaikka, joten tehtyjen valintojen kanssa on vain elettävä. Ilmoitustauluilta löytyvät tehtävät sen sijaan ovat poikkeuksetta yksinkertaisia saatto- tavaranhaku- tai tappokeikkoja, joiden ainoana funktiona on tarjota
Gransysin fantasiamaailma vaikuttaa ensi vilkaisulla todella laajalta, etenkin kun varsinaiset pikamatkustuskeinot ovat varsin rajattuja. Valitettavasti viimeistään noin parin-kolmenkymmenen tunnin jälkeen karu totuus paljastuu, kun peli alkaa varsin siekailematta kierrättämään luolastoja ja maisemia jopa ihan juonitehtävissäkin.

Dark Soulsin ja erityisesti Skyrimin laajuuteen tottuneille tämä on varsin ikävä yllätys, varsinkin kun harvalle alueelle on jaksettu miettiä kunnollista taustatarinaa. Juonitehtävien ulkopuolella pelin pelaaminen alkaakin tuntua huolestuttavalla tavalla yksin pelattavalta MMORPG:ltä. Yksinpelaamista vielä korostaa pelin suurimmasta luolastosta löytyvä Ur-Dragon, massiivinen lohikäärme jolla on useiden, ehkä jopa kymmenien pelaajien välillä jaettu osumapistepooli. Jokainen omassa maailmassaan pelaava pelaaja tekee taistelussa vahinkoa, ja kaikkien yhteenlasketut yritykset määrittävät sen kuoleeko lohikäärme vai ei. Tavallaan hauska idea, mutta ei valitettavasti millään tasolla pysty kilpailemaan Monster Hunter -henkisen oikean moninpelaamisen kanssa.

Isot pomotaistelut ovat kuitenkin ehdottomasti pelin parasta antia. Hirviöiden päällä voi kiipeillä ja parhaimmillaan todella isoiksikin kasvavilla mörökölleillä on heikkoja paikkoja, jotka on kaivettava esiin joko akrobatialla tai tarkalla tähtäyksellä. Tällä saralla peli selkeästi onnistuu Shadow of the Colossus -henkisen fiiliksen hakemisessa, varsinkin kun kontrollit ovat esikuvaansa paremmassa kunnossa.

Tökkii tökkii

Taisteluissa ehkä suurin ongelma on se, että alustoina toimivien konsolien rauta alkaa olla auttamattomasti vanhentunutta. Parhaimmillaan todella näyttävät loitsuefektit yhdistettynä massiivisiin hirviöihin oli yhdistelmä, jonka mukana testialustana toiminut PlayStation 3 ei ainakaan aina täydellisesti pysynyt, vaan vaarallisten hirviöiden lisäksi vaarana oli myös ruudunpäivitys.

Pienempiä vastustajia vastaan taistelu toimii periaatteessa hyvin, tosin maksimissaan kuusi käytössä olevaa taitoa ja esimerkiksi tarkempien liikkeiden huomattavan vaikea suorittaminen antavat vinkkiä siitä, että konsoliohjaimen rajat tulivat vastaan myös PC-pelaamista normaalisti kavahtaville japanilaisillekin.

Käytännössä Dragon’s Dogma on hieman harmillinen yhdistelmä, jossa on lähes yhtä paljon hyvää ja huonoa. Sen fantasiamaailma tarjoaa erityisesti alussa mukavaa tutkimisen fiilistä ja mahdollisuuden oikeasti menettää henkensä kun peli ei rajoita etenemistä. Toisaalta taas keskikokoiseen fantasiamaailmaan on ympätty niin paljon sisältöä, että samoissa paikoissa ramppaaminen alkaa oikeasti rasittamaan.
Kivat jättimäiset hirviötaistelut ovat myös näyttäviä, mutta pelimoottori selviää niistä yleensä niukin naukin. Yleisestikin ottaen voisi sanoa, että tässä on nyt yritetty väen väkisin iskeä selkeästi PC-roolipeliksi tarkoitettua peliä konsoleille.

Dragon’s Dogma tarjoaa kuitenkin kaiken turhautumisen ja kierrätyksen taustalla viihdyttävän, hyviä valintoja tarjoavan tarinan ja huomattavan kiehtovan moninpelikomponentin joka palkitsee ne pelaajat, jotka pystyvät elämään sen runsaslukuisten ongelmien kanssa. Sanomattakin liene selvää, että Dragon’s Dogman ikävänä ja epäkiitollisena kohtalona on kuitenkin pudota Kingdoms of Amalurin seuraksi jonnekin Skyrimin ja Dark Soulsin erinomaisuuden välimaastoon.

Toinen mielipide

Dragon’s Dogma on oppikirjaesimerkki siitä, miksi pelejä ei saa tuomita ensisilmäyksellä. Se kun ei anna itsestään kovin hyvää ensivaikutelmaa. Capcomin olevinaan länsimaiseen makuun kehittämä toimintarope kun jakaa paljon ongelmia viime vuoden parhaisiin peleihin kuuluneen Demon’s / Dark Souls –sarjan kanssa. Se on todella vaikeasti lähestyttävä, ei kerro mekaniikoistaan tarpeeksi ja olettaa pelaajan itse oivaltavan kaiken mahdollisen. Kun tähän yhdistetään vielä vaikeuskäyrä, joka pomppaa alun jälkeen miltei pystysuoraan ylöspäin ja loivenee sitten parin tunnin jälkeen miellyttäväksi, olin alkujaan valmis kiroamaan koko pelin alimpaan pelihelvettiin.

Mutta onneksi jaksoin sissittää, sillä kymmeniä tunteja myöhemmin voin todeta, että Dragon’s Dogma tekee paljon oikein. Merkittävimmin taistelun, joka on monipuolista ja todella hauskaa. Myös pawnit ovat oikein hyvä systeemi. Pidin erityisesti siitä, miten aluksi ne ovat yhtä pihalla kuin pelaajakin, mutta palkkaamalla maailmaa kiertäneitä kavereita saa oikeasti hyviä tipsejä questeista, joita ne ovat aiemmin suorittaneet ja hirviöistä, joita ne ovat aiemmin tappaneet.

Dragon’s Dogma ei ole kuitenkaan peli jokaisen makuun. Jokaista hyvää juttua kohti löytyy nimittäin jotain valittamista. Suurin valituksen aihe on valitettavasti pelin maailma itse. Kenties joku kuvaili Capcomin pelisuunnittajille Skyrimin kaltaisten open world –roolipelien yleisen idean ja nämä tajusivat siitä vain puolet? Tuloksena on kohtalaisen suuri maailma, jossa on kuitenkin valitettavan vähän sisältöä. Siinä missä Skyrimissä vuoren laelle ja tai niemen notkoon tiensä raivaava löytää aina jotain hauskaa ja palkitsevaa, Dragon’s Dogmassa siellä odottaa vain vuoren laki tai niemen notko.

Niinpä sitä kunnon avoimen maailman seikkailun tuntua tai halua ei syntynyt missään vaiheessa. Onneksi pelin runsaita tarinoita juoksemalla näkee silti mukavasti maita ja mantuja, sekä pääsee harrastamaan sitä hauskaa taistelua.

Itse näenkin asian näin: Dragon’s Dogma on ongelmallinen peli, jonka loppusaldo jää kaikesta huolimatta positiiviseksi. Mutta vielä merkittävämmin se on toivottavasti vasta sarjansa ensimmäinen osa. Jos Capcom ottaa pelaajien palautteesta vaarin ja tekee sen pohjalta Dragon’s Dogma II:n, se voi olla jo huippupeli.

Miikka Lehtonen

Kolmas mielipide

Dragon’s Dogma on yksi tämän vuoden haastavimmista peleistä. En tarkoita pelin vaikeustasoa, joka on pahimmillaankin kohtuullinen. Sen sijaan viittaan yksiselitteisen mielipiteen muodostamiseen pelistä, joka loistaa toisilla osa-alueilla ja aiheuttaa toisaalta taas armotonta hiusten harmaantumista.

Esimerkiksi kunnollisen pikamatkustustoiminnon puuttuminen pelistä, jossa samoja paikkoja kolutaan hyvinkin ahkerasti tuntuu näin 2010-luvulla jo melkoiselta mokalta. Dragon’s Dogmaan väännetty välimuoto, jossa pikamatkustus muualle kuin pääkaupunkiin vaatii harvinaisten kristallien raahaamista ympäri maailma kertoo, että tekijät tiedostavat ongelma, mutta eivät osaa ratkaista sitä sillä helpoimmalla, yksinkertaisimmalla ja parhaalla tavalla.

Pelin suuri pieni maailma hämmentää myös. Teoriassa lääniä riittää, mutta käytännössä oikeasti oleellisia paikkoja on vain muutama. Tuntuu myös siltä, että juoni töksähtää loppuun juuri, kun se on vasta oikeastaan pyörähtämässä käyntiin. Ensin haahuillaan ja sitten ollaankin jo lopputaistelussa. Ei, en unohtanut lopputekstien jälkeen avautuvaa sisältöä, se onkin sitten oma lukunsa.

Suurimman osan aikaa kaiken tämän antaa anteeksi peliin mahdutettujen mainioiden ideoiden vuoksi. Verkosta ladattavat seuralaiset on nerokkuutta lähestyvä tapa upottaa moninpelinomaisia piirteitä lähes puhtaaseen yksinpeliin. Taistelut suurikokoisia pomohirviöitä vastaan ovat paitsi näyttäviä, myös haastavia. Tosin ainakin kyklooppeihin kyllästyy aika nopeasti, kiitos liiallisen kierrättämisen.

Hiomaton timantti on se termi, joka kuvaa Dragon’s Dogmaa parhaiten. Pelissä on niin paljon hyviä ajatuksia ja taitavasti toteutettua fantasiatoimintaa, että pienet puutteet ja isommatkin aivopierut antaa anteeksi. Ainakin melkein. Onneksi peli tulee saamaan jatkoa, sillä siinä voisi olla aineksia jopa genren suuruuksien uhkaamiseen. Tällä kertaa jäädään vielä hieman vajaaksi.

Juho Anttila