Project Zero (Xbox)
Arvostelussa Xboxin uusi kauhuseikkailu Project Zero.
Perustuu tositarinaan, Project Zero julistaa kotelossaan. Totta tai ei, Dead or Alive -tehdas Tecmon kauhuseikkailu on erinomaisen hyytävä ja tuore kauhuseikkailu. Himuron sukukartano on seissyt vuosikymmeniä tyhjillään, mutta vieläkin lähiseudulla kammotaan sen historiaa. Arvoitukset houkuttelevat paikalle toimittajan, joka katoaa jälkiä jättämättä kuten monet ennen häntä. Veljensä katoamisesta huolestuva Miku saapuu paikalle ja aloittaa omat tutkimuksensa kirotussa rakennuksessa.
Kauhuseikkailut muistuttavat nykyään niin paljon toisiaan, että joukosta erottuakseen pelin on oltava viimeisen päälle hiottu tai massasta poikkeava. Project Zero kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Ainoa ase kummitustalossa on manattu perintökamera, joka vangitsee kartanon yliluonnolliset asukkaat. Taistelusysteemi on melko yksinkertainen. Mitä pidempään räyhähengen saa pidettyä kameran etsimessä, sitä enemmän vahinkoa sille aiheutuu. Haamujen manaaminen ja ikuistaminen palkitaan kokemuspisteillä(!), joilla voi kehittää kameran perusominaisuuksia: aaveiden sieppaamiseen käytettävän ympärän laajuutta sekä kameran voimakuutta. Lisäksi kameraan voi avata kalliita erikoiskykyjä. Ne voivat esimerkiksi hidastaa tai tuupata hyökkäävää haamua taaksepäin.
Yhteenotot eivät ole niin yksinkertaisia kuin voisi toivoa. Henget saattavat kadota näkymättömiin vain ilmestyäkseen pelaajan nenän edessä. Kaikki tämä tapahtuu kameran linssin läpi, mikä tekee pelikokemuksesta hyvin omakohtaisen. Kylmähermoinenkin pelaaja saattaa päästää kiljaisun kun haamu ilmestyy hahmon eteen täyttäen koko kuvaruudun. Yhteenotot ovat harvassa, mutta filmiä palaa nopeasti. Onneksi kartanosta voi poimia mukaansa erilaisia filmilaatuja, joiden voimakkuus yliluonnollisia voimia vastaan vaihtelee. Tallennuspisteessä voi lisäksi ladata kameraan 30 ruutua perusfilmiä, joten ’ammusten’ loppumisesta ei ole huolta.
Ellei Microsoft olisi ottanut peliä suojiinsa, Project Zeroa tuskin olisi julkaistu Euroopassa. Viime syksynä ilmestyneestä Playstation2 -pelistä käännetty seikkailu on saanut Xbox-versiossa uusia aaveita, bonuskrääsää ja kokonaan uuden loppuratkaisun. Kovalevyn ansiosta valtava tallennustiedosto ei ole enää ongelma. Vaikka kummituskuvat eivät ole mukavinta katsottavaa, albumiin voi tallentaa sataa ruutua.
Jos Project Zeroa arvioi puhtaasti pelillisten ansioiden mukaan, se on kömpelö ja kaavamainen peli. Tekijät eivät tunnu pitäneen pulmanratkontaa tärkeänä, sillä hahmo valitsee ongelmissa automaattisesti oikeat esineet. Ainoaksi haasteeksi jää löytää keskellä pimeitä käytäviä kimaltelevat tavarat ja poimia kinkkisempien pulmien rautalankavinkit sieltä täältä löytyvistä paperilappusista. Osa pulmista perustuu kameraan, jota käyttämällä voi esimerkiksi löytää salaovia tai murtaa taikasinettejä. Valitettavasti valokuvauspulmatkin alkavat noudattaa lupaavan alun jälkeen samaa kaavaa.
Pelattavuutta Tecmon nikkarit olisivat saaneet miettiä toisenkin kerran. Hahmon ohjaaminen on yhtä mekaanista kuin Mikun jähmeät liikeanimaatiot. Sankaritar takertuu näkymättömiin kulmiin ja kävelee tuskallisen hitaasti. Juoksukin tuntuu sipsuttelulta kun vihamieliset haamut hyökkäävät. Kuvakulmat eivät vaihdu aina parhaaseen mahdolliseen tapaan, mistä seuraa usein suuntavaiston menetys ja tatin suuntaaminen uusiksi. Ongelman ratkaisee yllättäen juoksunappi, joka ohjaa hahmoa eteenpäin kuvakulmasta riippumatta.
Project Zeron toteutus ei vedä vertoja lajityypin parhaille, mutta on sitäkin tunnelmallisempi. Peli kehittelee aavemaista ilmapiiriä ja eri aikakausilla polveilevia sivujuonia harvinaisen taidokkaasti. Lukuisat nauhoitukset ja päiväkirjamerkinnät kertovat useaa rinnakkaista tarinaa kartanon aiemmista vierailijoista. Kauhukertomuksia terästetään mustavalkoisilla, rakeisilla kaitafilmipätkillä. Erillisten juonenlankojen seuraaminen tarjoaa oman haasteensa. Aavemainen ääniraita sekoittuu aaveiden kuiskauksiin ja vanhan puukartanon natinaan. Silent Hillin tapaan peli luo taidokkaalla kuvakulmien ja äänimaailman käytöllä ilmapiirin, jossa yliluonnollinen paha tuntuu jatkuvasti olevan läsnä.
Henkimaailman aineettomat asukit ovat huomattavasti karmivampia kuin Resident Evilin fyysiset vainajat. Läpikuultavat henget vääristävät maisemaa ympärillään ja yleisesti ottaen ovat upean häiritsevää katsottavaa. Tapahtumapaikkana toimiva kartano on lähes mustavalkoisessa väripaletissaan eloton ja ahdistava paikka, jossa kaikki on ränsistynyttä ja paksun pölykerroksen peitossa. Seiniä koristavat yhä vuosikymmeniä vanhat veritahrat, merkit menneistä hirmuteoista. Jokaisella huoneella tuntuu olevan oma synkkä historiansa.
Upeasta tarinasta ja tunnelmasta huolimatta Project Zero ei vedä vertoja loppuun asti hiotulle Silent Hill 2: Restless Dreamsille, mutta on pelikokemuksena sitäkin karmaisevampi. Kun näkee miten hillitysti Project Zero rakentaa karmivaa tunnelmaa, Silent Hillin aistit ylikuormittava vyörytys alkaa vaikuttaa melkeinpä teennäiseltä. Lajityypissä toistaiseksi koskematon kummitusteemakin on tervettä vaihtelua hirviöräiskintöihin ja kun peli vielä ottaa kaiken kauhean irti yliluonnollisesta aihepiiristään, Project Zero on erittäin toimivaa vaihtoehtokauhua.
