Tenchu 3: Wrath of Heaven (PS2)

29.03.2003 00:00 | Muropaketin toimitus

Maaliskuu on hiiviskelypelien juhlakuukausi. Metal Gearin ja Splinter Cellin hitech-ninjoille erinomaisen vaihtoehdon tarjoaa Tenchu 3: Wrath of Heaven. Historialliseen Japaniin sijoittuva seikkailu asettaa pelaajan feodaalijapanin superagenttien töppösiin. Sankareita on kakkososan tapaan kolme ja kullakin on omat tehtävänsä. Karaistunut ninjakaksikko Rikimaru ja Ayame oikaisevat vääryyksiä linnanherra Gohdan käskyläisinä. Kolmas hahmo on salamurhaaja, joka avautuu pelattavaksi vasta sankarininjojen suoritettua omat osuutensa.

Pitkään odotettu Tenchu 3 on pleikkarin kulttipelien kaltainen sekä hyvässä että pahassa. Seikkailu tarjoaa kolme kymmenen tehtävän rupeamaa. Ympäristöt ovat kaikille hahmoille yhteiset, mutta niiden järjestys, tavoitteet ja tehtävä tarinassa vaihtuvat. Kustakin tehtävästä voi lisäksi pelata kolme eri muunnelmaa, joissa vahtien partioreitit on muutettu. Yliluonnollisiin tapahtumiin punoutuvat kertomukset ovat lähinnä pelin palveluksessa; lyhyet välinäytökset ja tehtävänannot kertovat välttävästi missä mennään. Jatko-osan tuntuvin uudistus on kaksinpeli, jossa kaksi sohvaninjaa toimii iskuryhmänä ja yhdistää voimansa hyökkäyksissä.

Kontrollit ovat parantuneet paljon alkuperäisistä PSOne-peleistä. Hahmojen hallinta analogitikuilla on sujuvaa ja vikkelää. Piiloutua voi joko kyyristymällä tai seinää vasten painautumalla, jolloin kamera paljastaa nurkan takana odottavat yllätykset. Etenkin sisätiloissa kuvaajalla on tapana hyppelehtiä minne lystää. Uutta kolmososassa ovat ninjojen erikoistaidot. Hahmo oppii jokaisesta kentästä uuden kyvyn tappamalla tarpeeksi vihollisia paljastumatta. Oppia voi pidempiä iskusarjoja, heittoja ja erikoisliikkeitä. Kyvyissä on hahmokohtaista vaihtelua, mutta pääpiirteissään taidot ovat ninjoille yhteisiä. Vaikka taistelua on viimeiseen asti vältettävä, ninjat eivät ole puolustuskyvyttömiä. Miekka ja veitset tekevät yksinäisestä vahdista selvää jälkeä, mutta useamman vihollisen joukko on viisasta jättää rauhaan.

Kenttäsuunnittelu on kohtalaisen monipuolista ja liikkuminen on etenkin ulkotiloissa hyvin vapaata. Lähtökohtana ei ole välttää toimintaa hiiviskelyllä, vaan rankaista rikollisia ja näiden palvelijoita. Ninjan voi aina jäljittää tasaista ruumisjanaa pitkin. Apuna saalituksessa on ninjavaisto, Ki-mittari, joka kertoo miten lähellä vahteja liikkuu ja epäilevätkö ne nähneensä jotakin. Pelin helpottamisen sijaan ruudulla vilistävä numero lisää jännitystä. Ninja vain vainuaa vaaran, pelaajan tehtäväksi jää paikallistaa uhka.

Toiminnan luonne on aina sama, oli päämääränä sitten taikakalun varastaminen tai pahan kauppiaan salamurha. Kentän läpi on päästävä vähin äänin, viholliset yksitellen vaientaen. Väkivalta saa ihannoivissa tappoanimaatioissa lähes koomiset mittasuhteet kun verta ruiskuhtelee metrisinä suihkuina. Seikkailun vaihtelu syntyy monimuotoisista ympäristöistä. Ulkona väijytään katoilla ja puissa, sisällä hiivitään nurkalta toiselle ja ryömitään tunneleissa. Usein pelaajalla tarjotaan muutamia vaihtoehtoisia etenemisreittejä ja koko joukko kätkettyjä bonusesineitä.

Kentän lopussa poikkiteloin asettuu lähes aina tasopomo. Yhteenotot yhdessä välitallennusten puutteen kanssa korottavat vaikeustasoa teennäisesti. Kertaakaan ninja ei voi yllättää kohdettaan tai välttää ennalta käsikirjoitettua yhteenottoa oveluudella. Kentistä onneksi löytää lisäelämiä vastaavia esineitä, jotka palauttavat ninjan kuolleista. Mikäli tahtoo selvittää tehtävän parhain arvosanoin ja voittaa bonusesineet, saa varautua moneen uusintayritykseen.

Puutteissaan lähes koominen tekoäly tuntuu olevan pleikkarin perintöä. Tomppelit vartijat eivät äkkää vaanivaa ninjaa, jos tätä suojelee pienikin näköeste. Jälkiään ninjan ei tarvitse siivota koska partioreitillä lojuvat raadot eivät viilipyttyjä hetkauta sen enempää kuin nurkan takana teurastettavan kollegan tuskanhuudotkaan. Takaa-ajossa vahdit luopuvat metsästyksestä saman tien kun ninja pakenee katolle — elleivät sitä ennen jumiudu nurkkiin tai oviin, joista ne eivät tietenkään osaa kulkea. Näitä puupäitä on ninjan helppo saalistaa!

Jokaisesta taposta ninja nettoaa pisteitä, joiden perusteella tehtävästä saa palkinnoksi uusia välineitä. Mitä parempi arvosana, sitä useammilla ja paremmilla tarvikkeilla ninja palkitaan. Tehtävään esineitä voi viedä mukaan rajallisesti. Muutama kantopaikka kannattaa jättää tyhjäksi, koska kuolleilta vahdeilta voi usein sosialisoida esineitä, jopa aseita. Raadoilta poimitut keihäät ja jouset ovat tuhoisia kertakäyttöaseita. Varsinaisia ninjatyökaluja on kolmatta kymmentä. Mukana ovat kaikki klassikot; heittoveitset, myrkyllä terästetty riisipallo ja myrkkynuolet. Takaa-ajajien kauhuksi pelaaja voi asettaa karhunrautoja ja pudottaa vahtien jalkapohjat lävistäviä piikkejä. Lisäksi tarjolla on räjähteitä, joilla on vaikea saada tyydyttäviä tuloksia aikaan. Vakiovaruste on heittokoukku, jolla ninja kiskoo itsensä katolle, kielekkeelle tai puunoksalle väijymään.

Toteutus ottaa jättiharppauksen Playstationin usvaisista maisemista, mutta grafiikka on yhä melko pelkistettyä ja vailla piristäviä yksityiskohtia. Laatikkomainen muotoilu ja terävät kulmat eivät istu uskottavasti luonnonmaisemiin. Maisemat piirtyvät kuitenkin pitkälle ja päivittyvät ripeästi. Kotoisa olo faneille on taattu, sillä monet liikeanimaatiot ovat täsmälleen samoja kuin Tenchussa. Tunnelmallinen ääniraita luo erinomaisen ilmapiirin.

Tenchu 3 on mallikelpoinen hiiviskelypeli, mutta valittamisen aihetta riittää. Kun muut korjaavat sitä mikä on rikki, Tenchu pitää kiinni vanhoista tavoista. Sisällöltään seikkailu ei kummemmin eroa siitä mitä ykkösosa oli Playstationilla vuosia sitten. Esimerkiksi Splinter Cellistä lainattu pimeysmittari istuisi ninjojen yöelämään kuin katana kaulalle. Katoilla väijymisessä ja hiiviskelyssä piisaa nykyiselläänkin reilusti jännitystä, eikä piristävästi virkaveljien teknojännäreistä eroava ilmapiiri ole sekään huono piirre.