X-Men Origins: Wolverine (PC, PS3, 360)

28.05.2009 17:15 Miikka Lehtonen

Jos lähdetään puhumaan supersankarisarjisten ystävien kanssa legendaarisista hahmoista, Wolverinen nimi nousee varmasti usein pintaan. Itse asiassa samaa voisi puhella sarjiksista pitämättömien kanssakin, sen verran tunnettu vanha kynsiveikko on.

Tätä taustaa vasten onkin aika ihmeellistä, että kaikki legendaarisen hahmon ympärille kyhätyt pelit ovat olleet enemmän tai vähemmän tuubaa. X-Men Origins: Wolverine yrittää rikkoa Wolverinen ja leffapelien ympärillä pyörivää kirousta.

X-Men Origins: Wolverine on nimensä perusteella sangen harhaanjohtava julkaisu, sillä yhtäläisyydet elokuvissa pyörivän teoksen kanssa ovat sangen vähissä. Wolverine toki löytyy molemmista ja hahmon taustoja kartoitetaan, mutta muuten mennäänkin aivan pelikehittäjien omilla poluilla.

Kenties hieman raflaavasti totean, että hyvä niin. Täysin uskollisen elokuvakäännöksen sijaan tiimi on uskaltanut levittää omia luovia siipiään ja huomannut, että näillä pirulaisillahan voi lentää. Voittajia olemme me pelaajat, jotka saamme käsiimme sen pedoista harvinaisimman: viihdyttävän elokuvapelin.

Veren maku suussa

Wolverine-peli tajuaa erään pikkujutun, joka on livahtanut ohi loputtomilta muilta yrittäjiltä. Wolverinella on käsissään 30-senttiset partaveitset. Kun hän lyö, tai halaa, tai vaikka hipaisee vastaantulijaansa, veren luulisi lentävän. Yllättäen näin ei menneisyydessä ole ollut, mutta peli vetää sitten homman kotiin edeltäjiensäkin puolesta.

Pohjimmiltaan X-Men Origins: Wolverinea voisi luonnehtia God of Warin henkiseksi perilliseksi. Wolverine suhaa ympäri viidakkoja, tutkimuslaitoksia ja mutanttien piilopaikkoja pätkimässä vastustajiaan jauhelihaksi. Pelattavuus itsessään ei juuri yllätä, vaan kaikki toimii kuten sen olettaisikin. Piristystäkin löytyy, esimerkkinä voisi mainita Wolverinen kyvyn lukittua vihollisiinsa ja sitten ponnistaa pantterin lailla näiden kimppuun parinkymmenen metrin päästä.

Ei peli silti tule ketään hurmaamaan omaperäisillä ideoillaan tai genreä ravisuttavilla ratkaisuillaan. Hurma löytyy hurmeesta. Peli yrittää nimittäin jonkin sortin maailmanennätystä verisimmän pelin kategoriassa. Jo perustaistelu on hillitöntä katsottavaa, kun Wolverinen iskut irroittavat raajoja ja lennättävät ilmoille suoranaisia veripilviä.

Heikommin ei mene välianimaatioissakaan. Jo alkukentän aikana Wolverine pudottautuu ihmismeteoriittina lentokoneesta onnettoman sotilaan niskaan – ja muuttaa tämän veriseksi kraateriksi – sekä tunkee helikopteripilotin ulos hyrrästään propelin läpi. Vanhemmat, ottakaa se ikäraja tosissanne. Tämä peli ei ole lapsille.

Paljon vähemmällä ei pääse itse sankarimmekaan. Wolverinen supervoimiin kuuluu yliluonnollisen tehokas parantumisvoima, jolla avohaavat umpeutuvat ja meno jatkuu vaikka tykistökeskityksessä. Peli ottaa tästä kaiken irti. Välianimaatioissa Wolverinessa on koripallon kokoisia reikiä, joiden läpi kamera rennosti zoomailee. Pelin aikana hänen nahkansa saattaa irrota räjähdyksessä, jolloin pelaaja saa hetken ihailla adamantiumista tehtyä luurankoa, ennen kuin liha kasvaa takaisin.

Hilpeää? Kammottavaa? Osoitus videopelien turmelevasta luonteesta? Pohdi sitä ja tee ratkaisusi, sillä vastauksesi määrittää sen, onko Wolverine peli sinua varten.

Semiasiallinen

Arvostelussa on puhuttu paljon verestä ja siihen on hyvä syy: se on pelin suurin – ja oikeastaan ainoa – myyntivaltti. Toki se hoitaa lestinsä ihan kelvollisesti noin yleisestikin. Grafiikka on riittävän pätevää, pelattavuus toimii tarpeeksi hyvin, sisältöä on kohtalaisesti… ympäripyöreitä puolikehuja voisi jaella vaikka ensi viikkoon asti.

Wolverine ei tee mitään erityisen huonosti, mutta ei myöskään erityisen hyvin. Mitä sitten jää käteen? Peli, jota voisi luonnehtia ihan kivaksi. Mukana on sen verran hauskoja achievementeja, koettavia verisyyksiä ja avattavia bonuskykyjä, että sen pelaa kyllä kertaalleen läpi ihan mielellään. Sen jälkeen voikin olla hiljaisempaa, mutta jo yksi ilahduttavan verinen läpipeluukerta riittää nostamaan Wolverinen sinne parempien leffapelien joukkoon, eikä se ole iso joukko.

Tekijä: Raven Software
Julkaisija: Activision Blizzard
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.uncaged.com
Miikka Lehtonen

Toinen mielipide (Xbox 360)

Wolverine on epäilemättä yksi munakkaimmista supersankareista ikinä. X-Men Origins -elokuvasarjan ensimmäinen osa onkin itseoikeutetusti omistettu juuri hänelle. Sitä iloisempi yllätys on, että leffan pohjalta väännetty lisenssipeli on myös mitä mainiointa viihdettä.

Kynnekkään sankarin kyntöretki läpi sankkojen vihollislaumojen sujuu jopa hätkähdyttävän väkivaltaisissa merkeissä. Irtoraajoissa ja verisissä hidastuksissa ei säästellä. Ympäristöstä löytyy myös kosolti kaikenlaista terävää, johon pahat miehet voi ripustaa kuivumaan.

Häpeilemättömän roisi meininki toimii, varsinkin kun pelattavuus on hiottu kohdilleen. Erilaisten kombojen ja lopetusliikkeiden taikominen onnistuu intuitiivisesti muutamalla napinpainalluksella. Quick Time Eventtejäkin viljellään, joskin kohtuullisen harvoin ja hyvällä maulla.

Graafinen ulkoasu on toimiva, vaikkei aivan huipputasolle ylläkään. Erityishuomiota ansaitsee itse sankarin toteutus. Wolverinen liha kuoriutuu näyttävästi vihollisen hyökkäysten voimasta paljastaen alla piilevän adamantiumluurangon. Toiminnan tauotessa haavat sulkeutuvat vähitellen. Hienoa efektiä on välillä pakko pysähtyä katsomaan oikein asiakseen.

Ihan klassikoksi saakka Wolverine ei kuitenkaan nouse. Syy tähän löytyy kenttäsuunnittelusta. Rivivastustajien kierrätys ei vielä haittaa, mutta kun aivan samanlaista välipomoa kellistää viidettä tai kuudetta kertaa, maistuu suussa jo ennestään nähdyn karvas maku. Onneksi tekijät kuitenkin ryhdistäytyvät loppua kohden. Elokuvamaiset kohtaukset ja näyttävät lopputaistelut jättävät hyvän maun suuhun.

Putkimaisista pelialueista ja lievästä itsensä toistavuudesta huolimatta Wolverine nousee yhdeksi kevään positiivisimmista tuttavuuksista. Sujuva ja ronskin väkivaltainen meininki viihdyttävät liiallisesta helppoudesta huolimatta eikä uusintakierros läpipeluun jälkeen avautuvan vaikeamman vaikeustason parissa tunnu lainkaan hullummalta ajatukselta.

Juho Anttila