Tummien perhosten koti (****)

Jörn Donner kritisoi muutama vuosi sitten suomalaisen median tapaa käsitellä kotimaisia elokuvia: ”Helena Ylänen antaa nykyäänkin viisi tähteä suomalaisille, jokainen suomalainen elokuva on unohtumaton mestariteos”. Helsingin Sanomien legendaarinen elokuvakriitikko ei enää elokuvia julkisesti pui, mutta ymmärrän Donneria silti hyvin. Suomalaista elokuvaa kohdellaan edelleen usein kuin pehmustetuin silkkihansikkain.

Toisaalta, kriitikkojen kehuryöppy on ymmärrettävä vastaveto, sillä suomalainen elokuvayleisö ei juurikaan maamme filmituotantoja tunnu arvostavan. Kriitikkojen pyrkimys aivopestä lukijoitaan on siinä valossa jotenkin niin kovin inhimillistä, ettei siitä osaa oikein pahastua.

Lähtiessäni Tummien perhosten kodin lehdistönäytökseen lupasin itselleni, ettei elokuva saa mitään anteeksi tuotantomaansa tai -kielensä vuoksi. Hyvä suomalainen elokuva ei tarvitse patrioottisia irtopisteitä, korkeintaan suomalaisuus antaa elokuvalle hyvän lisämausteen siinä missä tanssiosuudet ovat Bollywood-elokuvien suola. Onneksi Dome Karukosken ohjaama Tummien perhosten koti ei kaipaa päähän taputtelua tai synninpäästöä, sillä kyseessä on juuri tuo Donnerin määrittelemä ”mestariteos”, joskaan ei ihan viiden tähden arvoinen.

Tummien perhosten koti perustuu Leena Landerin samannimiseen romaaniin, joka julkaistiin vuonna 1991 ja nousi silloin jopa Finlandia-ehdokkaaksi. Kirjan filmatisointioikeudet myytiin tuoreeltaan Yhdysvaltoihin, josta ne sitten lunastettiin kovalla hinnalla takaisin. Kirjan filmatisoinnin lykkääntyminen vuodelle 2007 on kuitenkin elokuvan kannalta vain hyvä asia. Valtaosa poikakodin asukeista kun oli hädin tuskin syntynyt Landerin kirjan ilmestyessä. Ja jos jokin asia on Tummien perhosten kodissa kohdillaan, on se roolitus.

Karukoski etsi elokuvaansa näyttelijöitä koekuvauksilla pystymetsästä ja sai haaviinsa mm. pääosaa esittävän Niilo Syväjoen (s. 1991), Ville Saksela (s. 1990), Roope Kariston (s. 1990) ja Iiro Panulan (s. 1990). Nuoret näyttelijät selviävät kokeneempien kollegoidensa rinnalla hyvin, vaikka Tommi Korpela, Pentti Sveholm, Kristiina Halttu ja Eero Milonoff tekevät hekin erinomaista työtä kameran edessä. Viime vuoden Miehen työstä tuttu Korpela on eittämättä Suomen 2000-luvun hienoimpia näyttelijöitä. Jos mies korvaa Samuli Edelmannin roolin kotimaisten elokuvien vakiokasvona, en ole asiasta lainkaan pahoillani.

Tummien perhosten koti on hienoa työtä myös visuaalisesti. Kuvaaja Pini Hellstedtillä on hyvä silmä asetelmien ja yksityiskohtien suhteen, ja etenkin yökohtaukset ovat hienoa katseltavaa. Jyrki Arnikarin vedenalaiset otokset yltävät samaan. Tarinaltaan elokuva jaksaa pitää mielenkiinnon yllä limittämällä eri aikatasoja päällekkäin. Dramaturgisessa mielessä huumorin ja draaman yhdistelmä toimii hyvin, ja parhaimmillaan Tummien perhosten koti tuokin mieleen Yksi lensi yli käenpesän ja Kuolleiden runoilijoiden seuran kaltaiset kasvu- ja selviytymiskertomukset.

Toki Tummien perhosten kodilla on ongelmansakin. Esimerkiksi poikakodin asukkien ongelmallisuutta olisi voinut kuvata enemmän – nyt pojat vaikuttavat turhankin puhtoisilta – ja tiettyjä juonellisia yksityiskohtia hioa vielä lisää. Nyt osaa hahmoista ja poikakodin elämää kuvataan turhan pintapuolisesti. Nämä toissijaiset kauneusvirheet eivät kuitenkaan nakerra suuria reikiä Karukosken muuten hienoon kokonaisuuteen, ja niinpä Tummien perhosten koti on mitä mainioin avaus elokuvavuodelle 2008.