Arvostelu: Samurai Rauni Reposaarelainen on yksi kaikkien aikojen kahjoimmista kotimaisista elokuvista
Ensi-ilta: 21.10.2016
Ohjaus: Mika Rättö
Käsikirjoitus: Mika Rättö, Sami Sänpäkkilä, Harri Sippola, Pasi Salmi, Tuomas Laurila, Tuomas Niskanen
Pääosissa: Mika Rättö, Veera Elo, Minna Norrgård, Reetta Turtiainen, Harri Sippola, Jori Kemppi, Juha Hurme, Jarno Malinen, Pauliina Haapala, Ilkka Kari, Anne Mäkinen
Pituus: 80 minuuttia
Ikäraja: K12
Idea: Juoppohullu samurai mellastaa maailmassa joka on yhdistelmä feodaaliajan Japania ja Meri-Poria.
Arvostelija: Aki Lehti
Circle- ja Kuusumun Profeetta -orkestereista tuttu muusikko, käsikirjoittaja, kuvataiteilija ja kirjailija Mika Rättö tekee yhdessä Moderni kanuuna -teatteriryhmän kanssa elokuvaa samalla tyylillä kuin kaikkea muutakin taidettaan, omilla ehdoillaan ja välittämättä pätkääkään siitä kiinnostaako lopputulos ketään.
Samurai Rauni Reposaarelainen on tehty pyytämättä pääsyä ”oikeiden elokuvantekijöiden maailmaan”. Se on todellista kotimaista indie-elokuvaa, olemattoman pienellä 50 000 euron budjetilla ja ilman elokuvasäätiön avustuksia tai hampurilaissponsoreita tehtyä taidetta. Joku tuttuni ehti jo Facebookissa osuvasti lausumaan, että normaalisti 50 000 eurolla saa tehtyä täyspitkään elokuvaan värimäärittelyn.
Reposaarelainen sai alkunsa Moderni kanuuna -ryhmittymän teatteriesityksenä, joka on muokattu elokuvaksi Star Wreckin, Iron Skyn ja tulossa olevan supersankarielokuva Rendelin tyyliin. Normaalista suomalaisesta elokuvantekoprosessista ei nakata paskan vertaa, vaan rustataan toimiva käsikirjoitus ja painetaan rec-nappulaa ja aletaan kuvata, kuitenkaan turhia hosumatta.
Kenelläkään työryhmästä ei ollut aiempaa kokemusta täyspitkän leffan tekemisestä, mutta lopputuloksena on melkein joka osa-alueella hyvä elokuva. Kolmen vuoden ajan kuvattu Samurai Rauni Reposaarelainen on hienon näköinen, hyvällä musiikilla ja äänimaisemalla varustettu omaperäinen teos. Leffa on kuin päähenkilönsä Rauni. Se sekoilee täysillä omassa maailmassaan, edeten silti jonkin omituisen logiikan mukaan.
Elokuvan tyylilajina on surrealistisen tragikomedian ja toimintapätkän sekoitus. Se yhdistää suomalaisen ja japanilaisen kulttuurin omalaatuiseksi Meri-Porissa sijaitsevaksi samuraitodellisuudeksi, jossa taisteluperinne, suomen luonto, geishat ja karaokekapakat ovat sulassa sovussa. Pääosassa on Rätön esittämä juoppohullu Rauni, väkivaltainen ja ympäriinsä riehuva samurai, jonka touhuihin joku on kyllästynyt, luvaten hänen päästään palkkion. Selvinpäin Rauni on sivistynyt, ihailtu ja lasten sankarinaan pitämä mies, mutta annapa isoisän kalsareihin pukeutuneelle herralle viinaa, niin kohtaat vittumaisen miekanheiluttajan, joka ottaa naiset vaikka väkisin ja jättää ruumiita jälkeensä. Krapulassa tulee perisuomalainen morkkis, mutta viinaa on tarpeeksi absurdiin ja väkivaltaiseen matkaan kohti salamurhan tilaajaa ja kostoa.
Sami Sänpäkkilän kuvaus ei paljasta sitä, että ollaan ensimmäistä kertaa asialla. Promoteksti kertoo elokuvan seuraavan Alejandro Jodorowskyn ja Emir Kusturican jalanjälkiä, eikä valehtele. Kuvauksessa ja leikkauksessa näkyy myös itsestäänselvä Akira Kurosawan vaikutus, tavalla jota amatööriryhmältä ei osaa odottaa.
Tekijöiden ja teoksen teatteritaustan huomaa, mutta elokuva etenee luontevasti oman todellisuutensa sääntöjä noudattaen, kompastuen vain muutaman kerran muuttuessaan turhan sketsimäiseksi. Mistään Spede Show’sta ei todellakaan ole kyse, vaikka Rättö heiluukin Speden tyyliin kameran molemmin puolin. Miehen yltiöfyysinen tapa näytellä on aivan täyttä Jouko Turkkaa, taatusti tahallaan. Leffan tyylissä on myös jotain samaa kuin toissavuonna ensi-iltansa saaneessa Pekka Lehdon Kalervo Palsa ja kuriton käsi -elokuvassa. Hetkittäin se tuo myös mieleen Picasson seikkailut, vuodelta 1978 peräisin olevan ruotsalaisen absurdin komedian.
Musiikki on omaperäisen mieleenpainuvaa ja äänimaisemat komeita, mutta suurin kitinän aihe löytyy dialogista. Turhan suuri osa Raunin ja kumppaneiden runollisesta sanailusta menee ohi korvien. Vika ei kuitenkaan ole siinä, ettei kieli ole selkeää toteamuslausetta toisensa perään, vaan näyttelijöiden epäselvässä artikuloinnissa yhdistettynä liian hiljaiseen äänenvoimakkuuteen. Huomasin joutuvani tulkkaamaan useaan otteeseen alalaidan englanninkielistä tekstitystä saadakseni muminasta selvää.
Samurai Rauni Reposaarelainen on takuuvarma kulttihitti, elokuva jonka suuri yleisö valitettavasti kiertää taidepaskana mahdollisimman kaukaa. Onneksi kaupallinen menestys on tekijöille sivuseikka ja seuraava leffa nimeltään Töölön silkkimuna on jo suunnitteilla.
PlusMiinusNolla:
+ Onneksi tekijät päättivät käydä elokuvakoulun alkeiskurssinsa julkisesti.
+ Väkivaltainen, mutta kaunis.
– Dialogista ei tahdo saada selvää.
