Arvostelu: Terminal on eloton noir-trilleri, jota edes Margot Robbie ei pysty pelastamaan
Margot Robbien tähdittämä ja tuottama Terminal on noir-henkinen draamajännäri. Puolinukuksiin tylsistyttävää elokuvaa ei pelasta edes syntisen kaunis Robbie.
Ensi-ilta: 15.6.2018 / Alkuperäisnimi: Terminal / Ohjaus: Vaughn Stein / Käsikirjoitus: Vaughn Stein / Pääosissa: Margot Robbie, Simon Pegg, Max Irons, Dexter Fletcher, Mike Myers / Pituus: 95 min / Ikäraja: 16
Aiemmin apulaisohjaajana toimineen Vaughn Steinin esikoispitkä elokuva on kunnianhimoisen näköinen tuotanto, johon on saatu mukaan rivi osaavia ja karismaattisia näyttelijöitä. Visuaaliselta ilmeeltään noir-tyylinen Terminal kylpee kalseissa neonvaloissa ja tarjoaa Margot Robbien esittämän femme fatalen. Tyylikkäästi alkava ja älykkääksi tähtäävä jännäri sulaa kuitenkin loppua kohden kuin auringonpaisteeseen jätetty suklaa – olipa kääre miten komea tahansa.
Terminalin aluksi Margot Robbie esitellään tyylikkäästi pukeutuvana Anniena, jolla on useita persoonallisuuksia. Näiden myötä kuvankauniissa Anniessa on salamyhkäistä mutta hallittua hulluutta. Robbien ansioksi pitääkin mainita, että vaikka Anniessa on paljon samanlaisia piirteitä kuin hänen aiemmin esittämässään Suicide Squad -hahmossa, onnistuu näyttelijä pitämään uuden hahmonsa irrallisena Harley Quinnin maneereista.
Annie tapaa Simon Peggin esittämän itsetuhoisen opettajan, joka jää notkumaan hänen kahvilaansa. Toisaalla keskenään sanailevat Max Ironsin ja Dexter Fletcherin esittämä palkkamurhaajakaksikko, joilla on salaperäinen, piilossa pysyttelevä pomo. Kolmantena tarinan osasena häärii pitkän aikaa valkokankailta pois pysytelleen Mike Myersin esittämä, viheltelevä ja outoja höpisevä huoltomies.
Tarinat kietoutuvat toisiinsa ja hahmoista paljastuu uusia puolia, mutta näyttävän alun jälkeen jäljellä on ulkokuoreltaan korea sotku. Tunnelma kääntyy laskusuuntaan jo ennen elokuvan puoliväliä ja vetäväksi suunniteltu kostojännäri tylsistyttää katsojansa puolinukuksiin. Tyylikeinoksi tähdätty, sarjakuvamainen jäykkyys tunkeutuu dialogiin, jota muutenkin on yllättävän vähän. Vaikuttavuutta haetaan muuta kautta, mutta niin kaunis kuin Margot Robbie onkin, hänen karismansa ei riitä kaikkeen.
Asiaankuuluvasti juonenkäänteitä on, mutta Terminal yrittää olla älykkäämpi kuin käsikirjoitus antaa periksi.
Saman tyyppisiä ideoita on esitelty elokuvissa lukuisia kertoja aiemminkin, mutta jos Terminalia alkaisi niihin verrata, tulisi spoilattua tarina lopullisesti. Käänteet kuitenkin esitellään katsojalle siihen tapaan kuin ne tulisivat täydellisenä yllätyksenä. Sitä ne eivät tee, minkä vuoksi lopputulos kääntyy tunnelmaltaan vaivaannuttavan ankeaksi.
Mietinkin elokuvan loppupuolella, miten neonvaloissa kylpevä ja komean näköinen elokuva voikin olla niin laahaavan tylsä.
Todellisuudesta irrallisen tuntuinen Terminal tuntuu jokaisella kuvallaan kuin houkuttelevan katsojaa pitämään itsestään. Sen kostotarinassa on jotain tarantinomaista, ulkoasussa Blade Runneria, tarinassa satumaista symboliikkaa ja toteutuksessa on pyritty taiteellisuuteen. Syntisen kaunis Robbie pyrkii kietomaan katsojan pikkusormensa ympärille jokaisella tarkasti punattujen huulten liikkeellä ja viekoittelevalla askeleella.
Synkissä lavasteissa, tiukasti rajatuissa varjoissa neonvalojen alla Terminal muistuttaa paikoin enemmän teatterin näyttämöä kuin elokuvaa, mihin teatraalisessa esityksessä ehkä pyritäänkin. Tarina mahdollisesti toimisikin paremmin näyttämöllä.
Pääosassa nähtävä Robbie toimii myös yhtenä elokuvan tuottajista. Harry Potter -elokuvista uransa aloittanut ja sittemmin seksisymboliksi kasvanut Matthew Lewis nähdään pienessä sivuroolissa.
TERMINAL
”Margot Robbien tähdittämä Terminal on tyylitelty kostotarina, joka lainaa paremmiltaan, mutta epäonnistuu luomaan mitään uutta.”
