Arvostelu: Leijonasydän iskee tarkasti – sydämeen

Ensi-ilta: 18.10.2013
Ohjaaja: Dome Karukoski
Käsikirjoittaja: Aleksi Bardy
Pääosissa: Peter Franzén, Laura Birn, Yusufa Sidibeh, Jasper Pääkkönen, Jani Toivola, Pamela Tola, Timo Lavikainen, Jussi Vatanen, Mikko Neuvonen, Niko Vakkuri
Elokuvan pituus: 99 minuuttia
Ikäraja: K16
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Hyvä on, sanon sen heti kärkeen – Leijonasydän on paras Dome Karukosken ohjaama elokuva. Tärkeä puheenvuoro ajankohtaisesta aiheesta? Ehkä niin, mutta sellaisia voi kirjoittaa blogiinsa ja julkaista netissä. Onnistunut elokuva vaatii muutakin. Sellaista, mitä Leijonasydämessä on yllin kyllin. Niin paljon, että edes perustavanlaatuinen pulma sen peruskivessä ei haittaa.

Vaikka teitä ei oikeastaan kiinnosta kuulla minusta, en voi olla kertomatta. Kasvoin Joensuussa 1990-luvulla, jolloin kaupungin uusnatsiepidemia oli pahimmillaan. En koskaan saanut turpaani kaupungilla, mutta ystäväni juoksivat kaljupäitä karkuun ja tulivat pahoinpidellyiksi. Minä tiedän nämä tyypit, vaikken tunne heitä.

Mutta se ei tarkoita, että olisin katsonut Leijonasydäntä dokumenttina tai  pitäisin sitä koskettavana, koska se muistuttaa todellisuudesta. Se on yleisöelokuvaa, populaarielokuvaa, jonka voi mennä katsomaan aivan tavallisena viikonpäivänä ja poistua teatterista muuttunein mielin.

Osa tenhosta varmaan tulee siitä, että tarina tasapainottelee koko ajan naurettavuuden rajalla. Teppo (Peter Franzén) on tatuoitu klanipää, jonka työhaastattelu menee aivan päin persettä, mutta hetkeä myöhemmin kaunis Sari (Laura Birn) tarjoaa persettä ihan tuosta vaan.

Epäuskottavaa? Ei, vaan Aleksi Bardyn käsikirjoitus vain jättää väliin itsestäänselvät ja tylsät kohdat, ja loikkaa suoraan olennaisesta hetkestä toiseen. 

Leijonasydän tuo väistämättä mieleen American History X:n, sillä tarinoiden ytimessä on paljon samaa. Voiko silmittömään vihaan perustuva maailmankatsomus muuttua? Mitä siihen vaaditaan? Entä jos muut ihmiset ympärillä eivät ole valmiita muuttumaan? Tässä tapauksessa ympäristöä edustaa Tepon veli Harri (Jasper Pääkkönen), joka on sen verran nuorempi, että on vasta lähdössä armeijaan. 

Elokuvan näkökulma on koko ajan Tepon. Kun hän näkee ensimmäisen kerran Sarin pojan Rhamadhanin eli Ramun (Yusufa Sidibeh), asiat menevät taas päin helvettiä. Pojan ihonväri kun ei ole lumivalkoinen. Jälleen astutaan uskottavan ja epäuskottavan väliselle alueelle. Voisiko vakaumuksellinen uusnatsi ihastua niin syvästi, että se saisi hänet hylkäämään kaiken vanhan? 

Siinäpä kysymys. Se on muuten myös se perustavanlaatuinen pulma, johon alussa viittasin. Enkä tarkoita, että elokuvan pitäisi olla tässä suhteessa kyynisen realistinen, vaan että välillä kyseessä on turhankin puhtoinen fantasia rakkauden eheyttävästä voimasta. Onko tosiaan niin?

Mutta se ei missään tapauksessa pilaa elokuvaa. Enkä osaa sanoa, millainen tarina uusnatsista tyydyttäisi todellisuusvaatimukseni tässä suhteessa. Sanon vain, että tietoisuus ristiriidasta ei jättänyt minua rauhaan missään vaiheessa.

Eikä se haittaa, sillä Leijonasydämessä on niin paljon nautittavaa. Peter Franzén on päässyt tai joutunut turhan usein rooleihin, joissa hän vääntää sisäisen volyymipotikkansa täysille ja revittelee samalla asetuksella läpi koko elokuvan. Tepossa on sävyjä, vaihtelua, huumoria, uhkaa ja ahdistusta. Se on siis hieno rooli.

Toinen ja vähintään yhtä ilmiömäinen näyttelijä on Yusufa Sidibeh, joka on Ramuna juuri niin rento ja luonteva kuin vain parhaat lapsinäyttelijät ovat. Siinä ei ole mitään helppoa eikä juuri mitään falskia. Birn on lopulta varsin pienessä osassa, sillä vaikka Sari tuntuu kokonaiselta hahmolta, hänen tehtävänsä on oikeastaan vain potkaista tarina käyntiin, mikä on sääli.

Pääkkönen toimii tehokkaana, yksioikoisena vastavoimana Franzénille. Pikkuveli haluaa matkia ja miellyttää isoveljeä. Samalla hän näyttää katsojille, millainen perkele Teponkin sisällä vielä potkii. Jossain taustalla häilyy myös Ramun isä, jota näyttelevä Jani Toivola ei pelkää ketään eikä mitään. Valkokangasminuutteja ei kerry kovin paljon, mutta ne ovat vakuuttavia.

Leijonasydän on henkilövetoinen elokuva, mutta on siinä muutakin. Kuvittelen näkeväni ohjaaja Karukosken kädenjäljen siinä tavassa, jolla huumori pilkahtelee pakottomasti esiin draaman keskeltä. Lisäksi erityismaininnan ansaitsee toimintakohtaus, jonka Hena Blomberg on kuvannut yhdellä otolla eli siis ilman leikkauksia, ilman katkoja. Se on kurkkua kuristavan jännittävä hetki.

Juoni vyöryy eteenpäin hahmojen kautta ja pysyy useimmiten raiteillaan, vaikka muutama omituinen – tai siis dorka – käänne loppupuolelta löytyykin. Mutta siinä vaiheessa olin jo niin tiukasti elokuvan otteessa, etteivät ne haitanneet. Jopa Tepon perimmäinen epäuskottavuus jätti minut lopulta rauhaan.

Sillä toisinaan, kun sydän ja aivot eivät pääse yhteisymmärrykseen, on hyvä kuunnella edellistä.

Kuvat: Jaana Rannikko © Helsinki-filmi