Arvostelu Clint Eastwoodin uusi Cry Macho -elokuva on aivan totaalinen epäonnistuminen

Clint Eastwoodin uusi elokuva on kaukana taitavan ohjaaja-näyttelijän parhaista. Aivan liian kaukana.

 Ensi-ilta: 29.10.2021
Alkuperäisnimi: Cry Macho
Ohjaus: Clint Eastwood
Käsikirjoitus: N. Richard Nash, Nick Schenk
Pääosissa: Clint Eastwood, Eduardo Minett, Natalia Traven, Dwight Yoakam
Pituus: 104 minuuttia
Ikäraja: K12

Viisikymmentä vuotta elokuvaksi asti pyrkinyt Cry Macho saatetaan viimein valkokankaalle Clint Eastwoodin ohjaamana, tuottamana ja tähdittämänä. N. Richard Nashin alkuperäistarina valmistui jo 1970-luvulla ja kääntyi epäonnisen kauppaamisen jälkeen kirjaksi, jota on sittemmin pyritty sovittamaan pariinkin otteeseen valkokankaalle. Jopa Eastwood ehdotti kirjan ohjaamista 1980-luvulla, minkä lisäksi pääosaa on kaupattu 90-luvun alussa niin Roy Scheiderille kuin pari vuosikymmentä myöhemmin Arnold Schwarzeneggerille.

Ja vaikka tuotanto-ongelmat ovat elokuva-alalla käytännössä arkea, Cry Machon kohdalla ne tuntuvat jopa enteellisiltä.

Nick Schenkin tukemana sovitettu käsikirjoitus on nimittäin piinaavan tylsä reliikki, joka tuntuu monin paikoin jääneen ajatusmaailmaltaan 70-luvulle. Juoni seuraa ikääntynyttä lehmipoika Mike Miloa (Eastwood), jonka pomo lähettää tämän rajan taakse Meksikoon hakemaan sinne jääneen poikansa (Eduardo Minett) takaisin Yhdysvaltoihin. Ja simppeliltä vaikuttaneen hakureissunsa aikana Mike löytää yllättäen itsensä, mikä tulee katsojalle tosin yllätyksenä, sillä hahmo ei tuntunut olleen kadoksissa alkujaankaan.

Cry Macho onkin kerronnassaan huvittavan epäjohdonmukainen – ja ennen kaikkea vain tylsä – mikä johtaa lähes täydelliseen välinpitämättömyyteen näkemäänsä kohtaan. Asiaa ei myöskään auta lähes kesäteatterimaiset näyttelijäsuoritukset, jotka vaikuttavat siltä kuin Eastwood olisi ajautunut kesken kuvausten vanhuudenhöperyyteen, eikä kukaan tuotantoryhmästä ole uskaltanut sanoa mitään. Näyttelijä puheleekin läpi elokuvan kuin itselleen, toistaen fraaseja ja mumisten olemattomia, mikä voi olla yhtä hyvin tarkoin valittu hahmonpiirre kuin Eastwoodin lipsuminen toden ja fiktion välillä.

Valitettavasti hänen vastaparinaan Rafona nähtävä Eduardo Minett ei loista sen kirkkaammin, vaan ”näyttelijän” laajuus höperöä dialogia suoltaessa on jokseenkin yksisävelistä ja tunteetonta. Ja mikä pahempaa, pääkaksikon välillä ei ole minkäänlaista kemiaa. Kun sekä Eastwoodin ja Minettin suorituksia katsellessa nousee toistuvasti mieleen The Room ja Tommy Wiseau, ollaan lopputuloksen osalta kovin hasardissa päädyssä.

Taustalla kuljetetaan kuitenkin jonkinlaista pelastustarinaa miehestä, joka löytää uuden kipinän yllättävästä paikasta. Cry Macholla on toisinaan pienet hetkensä Eastwoodin ja Natalia Travenin esittämän Martan välisissä kohtauksissa, joissa on puhdasta pyytteettömyyttä. Myös kuvaaja Ben Davisin luoma visuaalinen ilme jaksaa säväyttää, mutta näiden nostaminen on pikemmin epätoivoisiin lillukanvarsiin tarttumista kauttaaltaan haparoivan kokonaisuuden keskellä.

Cry Macho näyttää lisäksi ikänsä sen osalta, miten se esittää huolettomasti Meksikon ja erityisesti meksikolaiset varastelevana ja korruptoituneena roskasakkina, mikä näin vuonna 2021 tuntuu hyvin erikoiselta ratkaisulta. Toki mukana on myös säännön vahvistava poikkeus Travenin esittämässä Martassa. Silti juuri se huolettomuus, jolla meksikolaiset esitetään ja jota ei missään vaiheessa edes noteerata tuntuu siltä kuin 70-luvulla kirjoitetun rasistisen käsikirjoituksen päältä olisi pyyhitty pölyt ja kuvattu se sellaisenaan.

Se ei ole kuitenkaan pohjimmainen syy Cry Machon huonoudelle, vaan tämä kunnia kuuluu epäjohdonmukaisille hahmoille ja eritoten heitä esittäville näyttelijöille. Kun koko elokuva rakentuu käytännössä hahmodynamiikan varaan, ala-arvoiset näyttelijäsuoritukset tekevät koko katselukokemuksesta piinaavan puuduttavaa seurattavaa. Eikä elokuvalla ole tarjota juuri tätä enempää.

CRY MACHO

”Clint Eastwoodin Cry Macho on yksinkertaisesti huono elokuva, joka ei toimi edes välttävästi kuin hetkittäin.”