Arvostelu: Kotimainen Hevi Reissu on epätasainen bändikomedia reissusta metallifestareille

05.03.2018 09:00 | Tuukka Hämäläinen

Juuso Laation ja Jukka Vidgrenin ohjaama Hevi Reissu on kelpo komedia, joka ei tiedä, milloin se on hauskimmillaan. Lopulta liian överiksi menevässä tarinassa pikkukaupungin kovin (ja ainoa) metalliyhtye lähtee valloittamaan Norjaa.


Ensi-ilta: 9.3.2018 / Ohjaus: Juuso Laatio & Jukka Vidgren / Käsikirjoitus: Juuso Laatio, Jukka Vidgren, Aleksi Puranen & Jari Olavi Rantala / Pääosissa: Johannes Holopainen, Max Ovaska, Minka Kuustonen, Ville Tiihonen, Samuli Jaskio, Antti Heikkinen, Chike Ohanwe, Kai Lehtinen & Martti Syrjä / Pituus: 92 minuuttia / Ikäraja: 12


Suomalaisia musiikkimaailmaan liittyviä elokuvia tehdään melko vähän, ja vielä harvinaisempia ovat metalliskenestä ponnistavat elokuvat. Siksi Hevi Reissu oli lähtökohtaisesti huomiota herättävä tapaus, jo silloin kun sen nimi oli vielä Bändi nimeltä Impaled Rektum. Lähtökohdat Juuso Laation ja Jukka Vidgrenin elokuvalla ovatkin hyvät ja idea sopivan simppeli: pohjoisen pikkukaupungin ainoa metalliyhtye lähtee valloittamaan Norjaa Pohjoismaiden suurimmalle metallifestivaalille. Mikä voisi mennä vikaan?

Elokuvan päähenkilö on Turo (Johannes Holopainen), poroteurastamon kellarissa yli kymmenen vuotta harjoitelleen yhtyeen solisti. Muu yhtye olisi innokkaasti suuntaamassa keikoille, etenkin aina positiivinen rumpali Jynkky (Antti Heikkinen), vaikka basisti Pasi (Max Ovaska) ilmoittaakin, että keikoille ei mennä ennen kuin on omia biisejä.

No, omaa kappaletta ryhdytään vääntämään kitaristi Lotvosen (Samuli Jaskio) johdolla, mutta Turolla on silti epäilyksensä esiintymisestä. Pelkkä ajatuskin saa ujon, hoitokodin siivojana työskentelevän kaverin oksentamaan tien varteen.

Eräänä päivänä teurastamon pihaan kurvaa norjalainen festariorganisaattori Frank (Rune Temte). Pian kaverilla on yhtyeen demo kädessä, ja juttu Norjan-keikasta lähtee kiertämään kylällä kuin kulovalkea.

Hevi Reissu on Laation ja Vidgrenin elokuvalle huonompi nimi kuin alkuperäinen, sillä kyseessä ei ole mikään road movie. Itse asiassa sille kuuluisalle reissulle päästään vasta, kun elokuvaa on kulunut yli tunti. Nimi ei siis ole oikein kuvaava ja muutenkin tolkuttoman persoonaton. Bändi nimeltä Impaled Rektum olisi ollut parempi nimi.

Hevi Reissu on vahvimmillaan pysyessään pikkukaupungin ympyröissä, ja parasta siinä on kiistatta tapahtumien keskiössä oleva yhtye. Näyttelijöiden kemiat toimivat hyvin, dialogista löytyy lakonista huumoria ja koko nelikko on todella sympaattinen. Elokuvan sydän onkin selvästi musiikissa, bänditoiminnassa ja ystävyydessä, ja musiikille annetaankin runsaasti aikaa. Esimerkiksi kohtaus, jossa Lotvonen yrittää keksiä omaperäistä riffiä omaan kappaleeseen, on yksi elokuvan hauskimpia.

Se, missä Hevi Reissu alkaa sakkaamaan, ovat suuremmat kuviot. Reilun tunnin kohdalla mopo alkaa keulia pahasti, ja Norjan rajanylityksestä syntyy kohtaus, joka yrittää liikaa eikä lopulta ole juuri ollenkaan hauska. Samalla se haastaa aiemman elokuvan rakentaman uskottavuuden tason yllättävästi, ja loppuelokuva onkin sitten vähän lattea ja irrallinen kokemus.

Siinä missä alkupuoli elokuvasta on jalat maassa tehtyä musiikkikomediaa, jäljittelee loppupuoli yhdysvaltalaisia toimintakomedioita. Kumpi vain tyyli voisi toimia, mutta yhdistelmä ontuu pahasti. Tyylilajin muutos kesken elokuvaa on kaikkea muuta kuin helppo temppu.

Pari muutakin asiaa jäävät kaihertamaan. Naisrooleja elokuvasta ei jää mieleen kuin kaksi: Minka Kuustosen Miia, joka rooli on käytännössä vain olla Turon ihastuksen kohde, sekä Pirjo Lonkan esittämä hoitokodin johtaja, jolla taitaa olla pari-kolme kohtausta. Naishahmot ovat kuitenkin niin ohuita, että niitä voisi käyttää kirjanmerkkinä.

Kuustosen hahmolle on tehty pieni kehityskaari, mutta sekin liittyy enemmän kontrolloivaan poliisi-isään (Kai Lehtinen) kuin naiseen itseensä. Naishahmojen kehnoutta alleviivaa se, että miespuoliset sivuhahmot, kuten hoitokodin potilas Oula (Chike Ohanwe) ja paikallinen kuuluisuus Jouni Tulkku (Ville Tiihonen) ovat paljon paremmin kirjoitettuja tai ainakin hauskempia hahmoja.

Toinen kritiikki, josta toivoisi elokuvantekijöiden ottavan onkeensa: eläintarhaan suljetun eläimen pahoinpitelystä ei saa hauskaa millään ilveellä, etenkin jos hahmo on ensin ihan omaa typeryyttään sen häkkiin laskeutunut. Kohtaus lakkaa hetkessä olemasta hauska, eikä edes palvele tarinaa juuri mitenkään.

Hevi Reissua katsoessa vaivaa ikävästi tunne, etteivät tekijät ole aivan tajunneet, mitkä elokuvan vahvuudet todella ovat. Tarina Impaled Rektumista olisi toiminut aivan hyvin ilman koko Norjan reissua ja suurempia (epäilemättä myös kalliimpia) kohtauksia. Kokonaisuus jää harmittamaan, kun keskushahmot ja näyttelijät toimivat yhdessä äärimmäisen luontevasti, ja pienieleisemmät vitsit ovat teräviä kuin kitaran kielet.

HEVI REISSU

3

”Hevi Reissu on sympaattinen komedia, joka menee liian överiksi.”