Uusimmat

Arvostelu: Jokeri-elokuva ei ole mestariteos, mutta Joaquin Phoenix pelastaa paljon

Kuva: © 2019 Warner Bros. Pictures

01.10.2019 20:35 Aki Lehti

Supersankarielokuvaksi väkivaltainen ja synkkä Jokeri on erilainen teos, mutta muissa genreissä sama stoori on nähty ties kuinka monta kertaa.


Ensi-ilta: 04.10.2019.
Alkuperäisnimi: Joker
Ohjaus: Todd Phillips
Käsikirjoitus: Todd Phillips & Scott Silver
Pääosissa: Robert De Niro, Joaquin Phoenix, Zazie Beetz & Frances Conroy
Pituus: 122 minuuttia
Ikäraja: K16


Todd Phillipsin ohjaama ja Joaquin Phoenixin tähdittämä Jokeri on melko hankala tapaus arvosteltavaksi. Vaikka en ollut lukenut ainuttakaan kunnon arviota ennen pressinäytöstä, niin silti tuntui kuin olisin jo nähnyt elokuvan. Jokerin voitettua Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon leffa on ollut esillä kaikkialla, varsinkin muutaman viime viikon aikana kun siitä nousi Yhdysvalloissa kohu. Elokuvan on pelätty kannustavan väkivallantekoihin, ja jopa armeija on valmistautunut teosta mahdollisesti apinoivien suorittamiin joukkoampumisiin.

Elokuvana Jokeri on yhden miehen show, jota Joaquin Phoenix pääosassa kantaa harteillaan. Leffa sijoittuu kuvitteelliseen Gotham Cityyn, vaikka kaikesta näkee kyseessä olevan menneisyyden New Yorkin. Tarkkaa vuotta ei mainita ääneen, mutta esimerkiksi eräässä kohtauksessa nähtävä leffateatteri mainostaa Brian De Palman hienoa Blow Out -elokuvaa, joka sai ensi-iltansa vuonna 1981.

(Varoitus: Luvassa jonkin verran juonikuvausta Jokerin tapahtumista. Suurempia spoilereita ei teksti sisällä.)

Vuosi voi olla 1981, mutta Phoenixin esittämä Jokeri on moderni pahis, jolle hurrataan. Aluksi hän on kuitenkin vain syrjäytynyt Arthur Fleck, erilaisia hanttihommia tekevä klovni, joka haluaisi olla stand up -koomikko. Valitettavasti mies on kaikkea muuta kuin hauska, mikä selviää viimeistään hänen kavutessaan kaikille avoimen stand up -klubin lavalle. Arthur ihannoi yli kaiken Robert De Niron esittämää Murray Franklin -koomikkoa, jonka talk show -ohjelmaan hänen esiintymisestään klubilla kuvattu video päätyy naurunaiheeksi.

Mielenterveysongelmista kärsivä Arthur ei pysty pidättelemään nauruaan, vaan käkättää, hihittää ja kikattaa aivan väärissä tilanteissa. Hän kantaa mukanaan korttia, joka selittää naurun johtuvan sairaudesta. Elokuva ei kuitenkaan erittele mikä sairaus on kyseessä. Arthur on surullinen ja yksinäinen hahmo, jota kaikki potkivat sekä psyykkisesti että kirjaimellisesti päähän. Hän asuu yhdessä äitinsä (Frances Conroy) kanssa, josta Arthur pitää huolta. Heidän välinsä eivät ole kuitenkaan sellaiset, että Arthur voisi puhua hänelle ongelmistaan ja haaveistaan, joten hän etsii ihmiskontaktia muualta.

Naapurissa asuva yksinhuoltajaäti (Zazie Beetz) sentään hymyilee ja on ehkä hänen ystävänsä. Kerran viikossa mies saa avautua Sharon Washingtonin esittämälle sosiaalivirkailijalle, joka huolehtii myös hänen runsaasta lääkityksestään. Sekin ”ilo” päättyy kun kaupunki päättää vähentää rahoitusta. Juttutuokioista kuitenkin selviää, että Arthur on ollut aiemmin laitoshoidossa mielenterveysongelmiensa takia.

Jokerin Gotham on kunnon läävä, joka tehdään katsojalle taatusti selväksi laittamalla roskakuskit lakkoon. Väkivallan uhka leijuu jatkuvasti ilmassa, ja heti alussa juniorit hakkaavat Arthurin hänen heiluessaan pellepuvussaan kadulla mainoskyltti kädessään. Samassa firmassa töitä tekevä toinen klovni antaa Arthurille pistoolin, jonka hän onnistuu pudottamaan lattialle ollessaan viihdyttämässä lapsia sairaalassa, hoilaten If You’re Happy and You Know It -lastenlaulua.

Moisen laulun esittäminen on taatusti yhtä tuskaa miehelle, joka kertoo ”ettei ole ollut onnellinen minuuttiakaan koko vitun elämänsä aikana”. Ehkä potkut ovatkin vain helpotus, sillä niistä alkaa alamäki ja muutos Jokeriksi, joka ei nakkaa paskan vertaa yhtikäs mistään. Pian Arthur on se, joka turvautuu väkivaltaan. Siitä touhu yltyy vain sairaammaksi, mutta sattuneista syistä Gothamin asukkaista 99 prosenttia pitää silti klovnimurhaajaa sankarina.

Jokeri toimii katalyyttina ja pian kadut ovat täynnä pellenaamareihin pukeutuneita mellakoitsijoita. Arthur itse ei tunnu ymmärtävän ainakaan aluksi mitä on saanut teoillaan aikaan, kuten ei oikein katsojakaan. Vastarintaan nousevista ihmisistä naamareissaan tulee lähinnä mieleen juggalot, nuo Insane Clown Posse -orkesterin vähintäänkin omalaatuiset fanit.

Nykyhetken sosiaalisena kommentaarina Jokeri ei toimi juuri lainkaan, sillä edes leffalle itselleen ei tunnu olevan selvää mitä se oikein haluaa sanoa. Juoni on olematon ja etenee töksähdellen, siirtyen vain kohtauksesta toiseen. Arthurin lopullisen sekoamisen ja muutoksen Jokeriksi se onnistuu esittämään upeasti, mutta se on vain ja ainoastaan itsensä luuviuluksi kuihduttaneen Joaquin Phoenixin ansiota. Hänen erittäin fyysinen ja erilainen tulkintansa Jokerista toimii loistavasti, sillä Taksikuski-elokuvan Travis Bicklen jalanjäljissä kulkeva hahmo on surkea ja surullinen, mutta nauraessaan, tanssiessaan ja vääntelehtiessään myös perhanan pelottava.

Taksikuskin lisäksi Jokeri on tietysti velkaa myös Koomikoiden kuninkaalle, toiselle Martin Scorsesen ohjaamalle elokuvalle, jossa De Niro esitti hieman Arthurin kaltaista Rupert Pupkin -hahmoa. Jokeri on lähes pelkkää Martin Scorsese -pastissia ja syy miksi hänen piti aluksi olla mukana tuottajana on selvä. Leffa lainaa ja pöllii Scorsesen leffoista niin paljon, että mestariohjaaja voisi varmaankin halutessaan haastaa Jokerin tekijät oikeuteen.

Suosittelen seuraamaan Taksikuskin rustanneen ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Schraderin julkista Facebook-profiilia, sillä hän on luvannut kertoa mielipiteensä Jokerista kunhan on nähnyt sen. Schraderilta puuttuu hyvällä tavalla filtteri kokonaan ja hän kirjoittaa usein mielipiteensä julki sen enempää seuraamuksia miettimättä. Hänen upean First Reformed -elokuvansa levittäjänä toimineen A24-lafkan pamput joutuivat esimerkiksi laittamaan Schraderin Facebook-jäähylle leffan promootiokampanjan ajaksi.

Warner Bros. Pictures -studion viime viikolla julkaisema virallinen lausunto kertoi, ettei Jokeri ole Arthur Fleckin puolella tai hyväksy hänen mielipuolisia tekojaan. Hahmoon on kuitenkin mahdoton olla samastumatta, sillä hänen päähän potkimisensa, mollaamisensa ja vähättelynsä jatkuu niin jumalattoman pitkään, että katsoja aivan taatusti ymmärtää miksi miehen päässä naksahtaa lopullisesti.

Jokeri ei ole tyyliltään lähellä arthousea, vaikka Warner Bros. on ainakin jonkin verran yrittänyt sitä moisena kaupata. Se on täysin puhdas aikuiskatsojille suunnattu synkkä Hollywood-tuotos, jossa on sekä hyvässä että pahassa 1970-luvun New Hollywood -elokuvien tunnelmaa.

Teoksen Batman-viittaukset olisi voinut hoitaa paljon hienovaraisemminkin, ikään kuin sivulauseina. Kaikki tietävät Lepakkomiehen syntytarinan, joten Bruce Waynen vanhempien kohtalon kertaaminen on aivan turhaa

Leffan lopetus tai lopetukset ovat vähän omituisia, sillä viimeinen kohtaus tuntuu siltä kuin se olisi päätetty lisätä mukaan viime hetkellä, vain jotta katsojalle tulee varmasti selväksi, että tämä on vain Jokerin tarinan alku. Se on tietysti aivan eri asia tehdäänkö elokuvalle jatkoa. Itse en jaksa uskoa ainakaan Phoenixin oikeasti haluavan palata samaan rooliin toistamiseen.

Jos elokuva arvotetaan jonkin sortin supersankarielokuvana, niin Jokeri ansaitsee neljä tähteä. Mitään bonuksia ei genren perusteella kuitenkaan jaella, eli elokuva saa tyytyä kolmeen ja puoleen tähteen. Jokerissa ei ole oikein mitään omaperäistä tai ennennäkemätöntä, mutta Joaquin Phoenix on tuttuun tapaansa loistava. Jokeri ei ole mestariteos, mutta silti oikein hyvä elokuva, joka valitettavasti lainaa liikaa paremmiltaan.

JOKERI

”Jokeri on yhden miehen show, jonka käsikirjoitukseen olisi pitänyt panostaa paljon enemmän”

Aki Lehti

”Olen Muropakettia vuodesta 2010 asti avustanut freelancetoimittaja, jonka ominta alaa on popkulttuuri – musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Muroon rustaan lähinnä elokuva- ja tv-arvosteluja sekä niihin liittyviä uutisia ja haastatteluja. Kirjoitan säännöllisesti myös Keskisuomalaiseen, Savon Sanomiin, Karjalaiseen ja Etelä-Suomen Sanomiin. Tekstejäni on julkaistu myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, HS Metrossa ja useissa asiakaslehdissä. Levyarvosteluja olen kirjoittanut reilun 20 vuoden aikana lähes 1500 kappaletta ja henkilöhaastatteluja myös melkein nelinumeroisen määrän. Lempparielokuvani ovat usein niitä, jotka eivät Suomessa pääse laajempaan levitykseen, eli leffafestarikama laidasta laitaan. Lähellä sydäntä ovat esimerkiksi amerikkalainen indie-elokuva ja korealaistuotannot. Vapaa-aikani kuluu elokuvien lisäksi musiikin, kirjojen ja sarjakuvien parissa kyynelehtiessä.”

Muropaketin uusimmat