Uusimmat

Arvostelu: Upealta näyttävä Leijonakuningas on taas täysin turha uusintaversio Disney-klassikosta

16.07.2019 19:51 Aki Lehti

Disneyn uusi versio Leijokuninkaasta on täysin sieluton tekele, kuin kaksi tuntia pitkä tekniikkademo.


Ensi-ilta: 17.07.2019
Alkuperäisnimi: Lion King
Ohjaus: Jon Favreau
Käsikirjoitus: Jeff Nathanson
Pääosissa: Donald Glover, Beyoncé Knowles-Carter, Chiwetel Ejiofor, James Earl Jones, Billy Eichner ja Seth Rogen
Pituus: 119 minuuttia
Ikäraja: K12


Voi ohjaaja Jon Favreau minkä menit tekemään! Juuri sellaisen uusintaversion Leijonakuninkaasta kuin Mikki Hiiren megakorporaatio käski, eli hoidit duunisi juuri kuten sinulta oletettiin. Se on sääli, sillä Favreun edellinen Disneyn ”live-action”-elokuva Viidakkokirja on edelleenkin ehdottomasti paras ja ainoa oikeasti hyvä elokuva näistä uusintaversioista. Siinä oli sentään jotain omaperäistä ja lopputuloksesta huokui tekijöiden intohimo projektiin. Viidakkokirja ei ollut vain hiilipaperikopio alkuperäisestä, kuten suunnilleen kaikki muut Leijonakuningas mukaan luettuna. Leijokuningas ei ole huonoin Disneyn liukuhihnarahastuksista, mutta silti täysin turha ja tarpeeton teos.

Elokuvan tarina on taatusti kaikille tuttu, joten sitä lienee tässä turha kerrata. Jos joku ei tiedä mistä on kyse, niin Hamletia mukaileva juoni kerrataan jutun lopusta löytyvissä trailereissa.

Fotorealistinen tietokoneanimaatio näyttää aivan uskomattoman hienolta, mutta se on myös yksi elokuvan suurimmmista ongelmista. Yksikään elokuvan eläinhahmoista ei kykene realistisuudessaan välittämään minkään sortin tunteita, ei iloa, surua, raivoa, riemua tai rakkautta.

Huonoiten toimivat leijonahahmot, joiden aidon näköisiltä kasvoilta ei voi aistia fiiliksiä lainkaan, ei vaikka ne puhuisivat tai laulaisivat kuinka iloisista tai surullisista asioista tahansa. Tilanne on vähän sama kuin jos koittaisit tulkata lemmikkikissasi mietteitä sen kasvoilta. Kissa voi ehkä näyttää väsyneeltä, ärtyneeltä tai hölmistyneeltä, mutta tunteitaan otus ei oikein pysty ilmaisemaan.

Vähän paremmin toteutettuja hahmoja ovat esimerkiksi Zazu-lintu, Timon-mangusti ja Pumba-pahkasika. Nekin näyttävät aidoilta villieläimiltä, mutta otukset ovat vähän muita enemmän sarjakuvamaisia. Suurin osa tietokoneluomuksista on kuitenkin täysin ilmeettömiä, jotka eivät onnistu saamaan katsojaa nauramaan tai herkistymään. Uusi Leijonakuningas tuntuu ja näyttää hetkittäin siltä kuin kuuluisat näyttelijät toistaisivat vuorosanojaan BBC:n luontodokumentin päälle.

Näyttelijöistä jonkin sortin vaikutuksen tekee vain Mufasa-leijonan äänenä jälleen toimiva James Earl Jones. Suurin osa kööristä on yhdentekeviä, eivätkä esimerkiksi Donald Glover, Seth Rogen, Alfre Woodard, Billy Eichner tai Beyoncé Knowles-Carter saa hahmojaan heräämään henkiin vaikka kuinka yrittävät. Vain Scar-pahiksen äänenä toimiva Chiwetel Ejiofor aiheuttaa jonkin sortin tunnereaktion. Hän onnistuu ärsyttämään olemalla täysin karismaton verrattuna alkuperäisversion Jeremy Ironsiin.

Vaikka vuoden 1994 noin 90 minuutin mittainen elokuva on tullut nähtyä varmaankin kymmenen kertaa, niin silti huomasin miettiväni että mitä uutuuteen oli oikein lisätty, jotta sen kestoksi oli saatu kaksi tuntia. Mieleen ei tule kuin yksi kohtaus, joka itse asiassa avaa näppärästi Simba-leijonan syitä palata kotiin. Muita en yhden katsomiskerran perusteella muista, eli mitään kovin tärkeää tai kekseliästä tarinaan ei ole lisätty. Mitään järkevää syytä lisäminuuteille ei ole, sillä kahden tunnin mittaisena leffa laahaa väkisinkin.

Parhaiten uusi Leijonakuningas toimii kaukaa ”kuvatuissa” kohdissa tuttujen klassikkobiisien soidessa. Kokonaisuutena elokuva on kuitenkin täysin sieluton kahden tunnin mittainen tekniikkademo, puuduttava pläjäys joka ei onnistu edes ärsyttämään tarpeeksi.

LEIJONAKUNINGAS

”Leijokuningas on jälleen yksi Disneyn turhanpäiväinen nostalgiapläjäys, joka ei eroa alkuperäisesta kuin tekniseltä toteutukseltaan”

Aki Lehti

”Olen Muropakettia vuodesta 2010 asti avustanut freelancetoimittaja, jonka ominta alaa on popkulttuuri – musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Muroon rustaan lähinnä elokuva- ja tv-arvosteluja sekä niihin liittyviä uutisia ja haastatteluja. Kirjoitan säännöllisesti myös Keskisuomalaiseen, Savon Sanomiin, Karjalaiseen ja Etelä-Suomen Sanomiin. Tekstejäni on julkaistu myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, HS Metrossa ja useissa asiakaslehdissä. Levyarvosteluja olen kirjoittanut reilun 20 vuoden aikana lähes 1500 kappaletta ja henkilöhaastatteluja myös melkein nelinumeroisen määrän. Lempparielokuvani ovat usein niitä, jotka eivät Suomessa pääse laajempaan levitykseen, eli leffafestarikama laidasta laitaan. Lähellä sydäntä ovat esimerkiksi amerikkalainen indie-elokuva ja korealaistuotannot. Vapaa-aikani kuluu elokuvien lisäksi musiikin, kirjojen ja sarjakuvien parissa kyynelehtiessä.”

Muropaketin uusimmat