Haastattelussa ohjaaja Matthew Vaughn: ”X-Men: First Class toimii kyllä ilman Wolverineakin”

Matthew Vaughn ei ehkä usko kohtaloon, mutta näyttää siltä, että X-Men-elokuvan ohjaaminen oli nimenomaan sitä. 42-vuotias brittinäyttelijä oli hyvin lähellä jo edellisen X-leffan (X-Men: Viimeinen kohtaaminen, 2006) ohjauspestiä, mutta päätyi sillä kertaa vielä muiden projektien pariin.

Nämä muut projektit ovat meilläkin hyvin tuttuja: palkittu fantasiaseikkailu Stardust – Tähtipölyä ja romuluinen sarjisleffa Kick-Ass veivät Vaughnin suoraan lahjakkaiden ohjaajatähtien eturiviin. Kun Fox sitten lähestyi Vaughnia uuden X-Menin merkeissä, ohjaustyö näytti väistämättömältä.

Kun et päätynytkään X-Men 3:n ohjaajaksi, uskoitko että tulisit vielä ohjaamaan X-elokuvan?

– Olin Kick-Assin jälkeen ajatellut tehdä jotain aivan muuta, mutta Fox halusikin minut mukaan juuri Kick-Assin takia. He olivat aivan hulluina siihen. Ja se tosiasia, että tuottaja (ja kahden ensimmäisen X-Menin ohjaaja) Bryan Singer oli sekaantunut touhuun lisäsi ehdottomasti mielenkiintoa. Siinä meitä oli sitten lauma innokkaita jätkiä tekemässä mahdottomasta mahdollista.

Kuinka paljon työtä elokuva vaati?

– No, X-kolmoseen nähden koko paketti piti koota uusiksi: valita kokonaan uudet näyttelijät ja rakentaa 60-luvun kulissit. Se ei muuten ole mikään simppeli homma, kun mitään ei löydy valmiina. Mutta olen toisaalta aina halunnutkin ohjata 60-luvulle sijoittuvan elokuvan. Myös Kuuban ohjuskriisi on kiinnostava aihe. Sitä paitsi tällä kertaa minun ei tarvinnut toimia tuottajanakin, mikä oli todella iso plussa!

Miten näyttelijät mielestäsi onnistuivat?

– He ovat aivan loistavia. Minulla on ollut onnea näyttelijöiden kanssa, jokaisessa elokuvassani. Niinhän se on, että kun tekee oikea näyttelijävalinnat, elokuva on jo puoliksi valmis. Kun tein toivelistan Professori X:n, James McAvoy oli listan kärjessä. Hänet myös tapasin ensimmäisenä. Jamesissa on kaikki, mitä rooliin vaaditaan. Aiemmissa elokuvissa Charles oli rauhallinen opettaja ja johtaja. Siksi McAvoy sopii niin mainiosti näyttelemään Patrick Stewartin rakentamaa hahmoa. Samalla hän on hauskempi, vauhdikkaampi ja ennakoivampi. Patrick Stewartin ja Ian McKellenin (Erik ”Magneto” Lehnsherr) jättisaappaisiin oli todella vaikea hypätä, mutta James ja Michael Fassbender onnistuivat erinomaisesti.

Fassbender tuntuu saaneen aivan uudenlaista coolia Magnetoon, vähän kuin Sean Connery -ajan James Bondia.

– Jep, hän on ehtaa Bond-kamaa. Magnetossa on juuri se fantastinen puoli, että vaikka hän on elokuvan pahis, häneen voi silti samaistua. Hän ei ole mikään Lex Luthor joka haluaa tuhota koko planeetan tai takoa paljon rahaa. Ei hän ole paha – hänellä on vain hyvin erilainen ajatusmaailma ja jossain määrin hän on oikeassakin. Magneto ajattelee, että häntä ihmiskunta ei pääse tuhoamaan, koska hän on muita kehittyneempi.

Charlesin ja Erikin ystävyys on keskeistä elokuvassa.

– Siinä on meidän Malcolm X ja Martin Luther King. Ei me hirveästi takerruttu siihen, koska kyseessä on kuitenkin melko lyhyt ajanjakso. Mutta kyseessä voisi hyvinkin olla osa jatkosarjaa, jos sellainen olisi tekeillä. Erikillä on repliikki, jossa hän sanoo Charlesille: ”Usko minua, tiedän kyllä miltä koekaniini näyttää.” Hän on hyvin epäluuloinen kaikkea kohtaan ja Charles puolestaan uskoo, että kaikki kääntyy parhain päin, ja että ihmiset ja mutantit voivat yhdessä rakentaa kivemman maailman. Erik uskoo ennemmin, että ihmiskunta kääntyy heitä vastaan. Tässä elokuvassa hän on aivan oikeassa, vaikka suurin uhka mutanteille onkin toinen mutantti: Sebastian Shaw. Hän onkin kuin klassinen Bond-roisto, joka yrittää manipuloida suurvallat tuhoamaan toinen toisensa.

Jack Kirbyn suunnittelemat sinikeltaiset mutanttipuvut taitavat olla varsin autenttisia?

– Jep, eivätkö ne olekin makeita? Alkuperäisissä, vuoden 1963 sarjakuvissa asut olivat sinikeltaisia, joten näin sen piti olla meilläkin.

Kuinka hauskaa oli rakentaa 60-luvun kulissit ja oikeastaan koko maailman uusiksi – mutanttileluineen kaikkineen?

– Ainakin siinä oli pirusti työtä. Me perehdyimme varsin tarkkaan sen ajan teknologiaan ja loimme keksinnöt tältä pohjalta. Hank McCoy on mutantti, joka kykenee tekemään laitteista… no, isompia. Katsokaa vaikka X-Jetiä, sehän on suurennettu Blackbird (60-luvulla kehitetty tiedustelukone). Kaikki elokuvan teknologia oli jo olemassa, me sitten tuunasimme niitä eteenpäin periaatteella ”mitä tapahtuisi, jos…”. Sanotaan nyt vaikka niin, ettei Einstein ollutkaan ainoa mutantti!

Tämä on ensimmäinen X-elokuva ilman Wolverinea. Toiko se erityistä painetta tekemiseen?

– Ei oikeastaan, kyseessähän on X-Men -elokuva, ei Wolverine. Liian moni elokuva sortuu siihen tyypilliseen virheeseen, että keitetään liian suuri soppa. Antaa näiden henkilöhahmojen nyt ensin päästä esiin ja tuodaan Wolverine sitten näyttämölle. Hän on niin mielenkiintoinen antisankari, että täytyyhän hänet jossain kohtaa saada mukaan. Siksi X1 ja X2 toimivat niin hyvin. On vaan hauska nähdä, kun erilaiset hahmot törmäilevät ympäriinsä.

Tuntuu siltä, että tämä elokuva poikkeaa aika paljon paitsi aiemmista X-elokuvista, myös tavanomaisista isoista kesäleffoista.

– No en minä tätä isoksi sanoisi. Toki siinä on isoja ajatuksia ja suuria hetkiä, mutta emme ole suurensuurten erikoistehosteiden varassa. Tämän elokuvan tehosteet tukevat henkilöhahmoja, toisin kuin useimmissa nykypäivän supersankarileffoissa, joissa tehosteet ovat pääosassa. Tämä on lähempänä ensimmäistä Iron Mania, jossa on aivan loistavaa näyttelytyötä ja vain muutamia tehosteita. Kokonaisuus on tärkeämpää kuin toiminta. Tämä elokuva on ennemminkin trilleri ja henkilökuva.

Teksti: Joe Utichi (suom. Henri Lassander)