Arvostelu Banishers: Ghosts of New Eden on raivostuttava roolipeli Don’t Nodilta
Kuva: © Don’t Nod
Don’t Nod yrittää jälleen poiketa lestistään seikkailupelien modernina suunnannäyttäjänä tarjoamalla jotain asteen laajemmalle yleisölle. Banishers: Ghosts of New Eden ei kuitenkaan osu maaliinsa.
Julkaisupäivä: 13.2.2024
Kehittäjä: Don’t Nod
Julkaisija: Focus Entertainment
Saatavilla: PC (Windows, testattu), PlayStation 5 & Xbox Series X/S
Pelaajia: 1
Ikäraja: K16
Peliä pelattu arviota varten: 21 tuntia
Ranskalaisstudio Don’t Nod tunnetaan parhaiten tarinallisista seikkailupeleistä, joista erityisesti vuonna 2015 julkaistu Life is Strange nosti tekijät pelaajien tietoisuuteen. Kyseinen pelisarja on sittemmin sementöinyt studion maineen, vaikka kehittäjät ovat yrittäneet laajentaa repertuaariaan moneen otteeseen.
Samaa yritetään uudella toimintapelillä Banishers: Ghosts of New Eden.
Banishers: Ghosts of New Eden sijoittuu Bostonin liepeille 1600-luvun loppuun. Historiallisista juurista huolimatta luvassa on yliluonnollisilla elementeillä varustettu synkkä fantasia, jossa karkoittajat vaeltavat ympäri maailmaa saattaen maan päälle jääneitä aaveita takaisin tuonelaan. Samaiseen ammattikuntaan kuuluvat myös New Edenin ylle langennutta kirousta purkamaan saapuneet rakastavaiset, Antea ja Red, jotka ajautuvat epätavalliseen tilanteeseen, kun toinen heistä kuolee ja palaa takaisin auttamaan rakastaan henkenä.
Kuva: © Don’t Nod
Valintoja, valintoja
Kaksikon välinen suhde nousee pelin kerronnalliseksi langaksi, jota syvennetään päähenkilöiden matkatessa New Edenin lähiympäristössä selvitellen kirouksen juuria. Samalla Antean ja Redin poikkeuksellinen tilanne pakottaa näitä käsittelemään tunteitaan uudella tavalla, mikä herättää myös houkutuksen kohti kiellettyä. Huhutun loitsun avulla kuolleen kerrotaan pystyttävän herättämään henkiin, vaan tämä vaatii vastapainoksi muiden sieluja. Onko Antean ja Redin välinen rakkaus muiden henkien arvoinen?
Tähän on nidottu studiolle ominainen valintojen maailma, mikä vaikuttaa Antean ja Redin lisäksi näiden kohtaamien ihmisten ja kokonaisten siirtokuntien kohtaloon. Alueelle langetetun kirouksen myötä useat henget ovat jääneet vaanimaan läheisiään mitä erinäisimmistä syistä, joskin temaattisesti näissä käsitellään samoja aiheita, joiden kanssa myös päähenkilöt joutuvat taistelemaan; rakkautta, kärsimystä, petetyksi tulemista ja vihaa. Pelaajan harteille jätetään puolestaan päätäntävalta, mitä kullekin sielulle tehdään.
Niin pää- kuin sivutehtävien aikana kohdatuissa tapauksissa välittyy maailman synkkyys, joka on ajanut yksilöt toivottomiin ja paikoin mahdottomiin tilanteisiin. Inhimilliseen tapaan osa ajaa myös puhtaasti omia etuja tai uskomuksia. Näiden kautta pyritäänkin peilaamaan pelaajan omaa moraalista kompassia ja asettamaan nämä useiden erilaisten dilemmojen eteen. Tätä tuetaan studion luontaisella kerronnallisella vahvuudella sekä laadukkailla näyttelijäsuorituksilla, jotka tekevät kohtaamisista keskivertoa mielenkiintoisempia.
Pelillisesti tilanne on tosin aavistuksen mustavalkoisempi, sillä mekaanisesti tehdyt valinnat johtavat helposti siihen, että pelaaja valitsee haluamansa loppuratkaisun jo alusta alkaen ja sysää moraalisen pohdinnan kokonaan sivuun.
Kuva: © Don’t Nod
Manausta ruudun molemmin puolin
Harmillisesti pelin tarinallinen puoli on jälleen kerran pelattavuutta huomattavasti mielekkäämpi, mikä tuntuu olevan niin ikään Don’t Nodille ominainen piirre. Ulkoisesti Banishers: Ghosts of New Eden näyttää nimittäin kaikin puolin hyvältä toimintaroolipeliltä, mutta käytännössä niin tuntuma kuin muutamat pelimekaaniset ratkaisut saavat näkemään punaista. Tältä osin kyse on toisaalta melko tyypillisestä AA-pelikokemuksesta, jossa kaikkea ei ole hiottu aivan yhtä tappiin kuin kolmen A:n kerhossa.
Pelillisesti Banishers toimii kuin tuiki tavallinen kolmannesta persoonasta kuvattu toimintapeli, johon on ängetty viimeaikaisia trendejä myötäillen kaikki mahdollinen hahmonpäivityksestä varusteiden nikkarointiin. Puoliavoimia maailmoja tutkiessa taskuun kerääntyy kilokaupalla turhia resursseja ja lukuisia sivutehtäviä ja -aktiviteetteja suorittamalla avataan uusia kykyjä, varusteita sekä entisestään turhia resursseja. Metroidvania-genren hengessä osa alueista on lisäksi alkuun suljettu, mutta näihin voi palata uusien kykyjen avautuessa käyttöön. Paluuta kannustetaan lisäksi tarinallisilla sivutehtävillä, jotka jatkavat usein aiemmin kohdattujen hahmojen tarinoita.
Pelattavuus tekee tosin kaikkensa, ettei pelin sikäli tunnelmalliseen maailmaan halua uppoutua ja palata. Tekijät tuntuvat ottaneet yhdeksi esikuvakseen Souls-pelit, joiden rakenne ja haastavuus seuraavat New Edeniin ilman FromSoftwaren ammattitaitoa. Esimerkiksi pelin levähdyspaikkoina toimivat nuotiot ovat ainoa keino palauttaa päähenkilön rajalliset hipariputelit, mutta nämä herättävät samalla kaikki ympäröivät viholliset takaisin henkiin. Mekaniikka itsessään ei ole ongelma, vaan näiden lepopaikkojen paikoin tuntien päässä toisistaan olevat etäisyydet, jolloin pomon kimppuun pitäisi lähteä ilman rohtoja. Ja näihin ei tietenkään voi pikamatkustaa kuin nuotiolla istuessa, jolloin takaisin patikointi on yhtä lailla useita minuutteja kestävä via dolorosa.
Kuva: © Don’t Nod
Toinen suurempi rasite on varsinainen taistelu, jonka haastavuus syntyy puhtaasti pelin surkeasta luettavuudesta. Souls-pelien lailla toiminta perustuu vihollisten liikkeiden opetteluun, näiden väistöön tai suojaukseen sekä oikeaoppisiin vastaiskuihin. Vastustajien liikkeiden viestitys on kuitenkin niin epämääräistä, ettei niitä taistelun tuoksinnassa pysty selkeästi erottamaan. Huvittavasti hirviöiden iskut on helpoin ennakoida, kun näitä ei näy ruudulla lainkaan, jolloin peli kyllä viestittää nämä selkeästi värikoodein.
Lopputuloksena syntyy raivostuttava kierre, johon ei ole suoranaisesti ratkaisua, koska juurisyy on huonossa pelisuunnittelussa. Ainoa keino lieventää tilannetta on tiputtaa vaikeustaso riittävän alhaiseksi, jolloin toiminta muuttuu vain turruttavaksi hidasteeksi tarinankerronnalle. Tämä muuttaa samalla valtaosan muusta pelistä yhdentekeväksi, sillä koko resurssien keräys, varusteiden ja hahmon päivittely sekä iso osa sivuaktiviteeteista on puhtaasti rakennettu toiminnan tueksi. Viiden prosentin lisävahingosta tai uudesta kyvystä on vaikea innostua, kun viholliset kaatuvat ilmankin kertaosumasta.
Kuva: © Don’t Nod
Aaveita jostain paremmasta
Visuaalisesti Banishers: Ghosts of New Eden on sentään näyttävää katsottavaa, mikä johtuu enemmänkin valitusta tyylistä kuin pelin graafisista ansioista. 1700-luvun taitteen perähikiöiden mielenmaisema tuntuu kaapatun täydellisesti pelin ulkoiseen ilmeeseen, jonka lohduttomuus välittyy ruudun toiselle puolelle. Tunnelmalliseen miljööseen vaikuttaa myös alueen ylle langetettu kirous, joka saa paikat tuntumaan kerrontaan sopivan pahaenteisiltä.
Siten onkin sääli, että merkittävä osa Banishers: Ghosts of New Edenistä jää toteutukseltaan ala-arvoiseksi. Don’t Nodin uutukainen muistuttaakin hieman kollegoidensa Asobo Studion niin ikään hyvin tunnelmallista toimintapeliä A Plague Tale: Innocence, jossa yhtälailla pelattavuuden ja kerronnan välillä oli selkeä laatuero. Siltä osin peliä voi silmäillä varovaisesti, etenkin jos Ranskan rottaepidemia sattui aikanaan kolahtamaan.
Banishers: Ghosts of New Eden tarjoaa lopulta ristiriitaisen kokemuksen, jonka muutamat hyvät puolet jäävät armotta huonompien varjoon. Tarinallisesti 1700-luvun tunnelmaa henkivä kerronta vetää puoleensa, mutta varsinainen pelattavuus ei sen sijaan aiheuta suurta nautintoa, vaikka pelin pelin valtavat rakenteelliset ongelmat jättäisi huomioimatta.
BANISHERS: GHOSTS OF NEW EDEN
”Kehuttu ranskalaisstudio ei onnistu vieläkään irtaantumaan kahleistaan.”
